Nokialaiskirjailijat

Tällä sivulla esitellään nokialaisia tai Nokialla asuneita kirjailijoita. Esittelyt tehdään pääsääntöisesti kirjailijan täyttämän kyselylomakkeen pohjalta. Ensimmäisen teoksensakin julkaisseet ovat tervetulleita mukaan.

 

Aho, Hannu

Nokialla 23.2.1948 syntynyt, 20.10.2012 kuollut, Tampereella asunut Hannu Aho aloitti kirjailijanuransa WSOY:n nuortenromaanikilpailun voittaneella teoksella Kaukana vihreä meri (1976). Seuraavana vuonna ilmestyi hänen läpimurtoromaaninsa Saara, joka näytti suuntaa Ahon tulevallekin tuotannolle; hänen karhean boheemit henkilöhahmonsa sinnittelevät yksilöllisyyden puolesta laman ja työttömyyden Suomessa.

Romaanissa Sininen talo (1985) päähenkilö on näyttelijä, ja romaanin Visto (1993) minäkertoja on kuvataiteilija. Kielen virtuoosiksi luonnehdittu Aho on kirjoittanut myös novellikokoelman Taivaan valuuttaa (1990) sekä neljä kuunnelmaa. Hänelle on myönnetty useita palkintoja, mm. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto viisi kertaa. Romaanille Kello 4.17 (1996) myönnettiin Runeberg-palkinto. Siinä armottomaan kerrontatyyliin on sekoittunut aiempaa enemmän runollisuutta.

Kuva: Petri Nuutinen

Hannu Aho Kirjasammossa

 

Aho, Taimi

Kauniisti toimitettu, omakustanteinen runokokoelma Rakentava rakkaus (2003) on saanut paljon myönteistä palautetta. Sen kirjoittaja Taimi Aho syntyi Ylöjärvellä 25.4.1927 ja vietti eläkepäiviään Nokialla. Hän kouluttautui laborantiksi sekä työskenteli osastonhoitajana tamperelaisissa tavarataloissa. Taimi Aho menehtyi Nokialla 12. tammikuuta 2015.

Kirjoittamisen lisäksi Aho harrasti valokuvausta, urheilua, matkustelua ja musiikkia; hän oli kierrellyt laulaja-kitaristina myös ulkomailla, mm. Floridassa, josta amerikansuomalaiset veivät hänet pariksi viikoksi Kuubaan. Runoilu ja musisointi olivat kulkeneet käsi kädessä. Monissa juhlissa esiintyneeltä Aholta pyydettiin usein onnittelulauluja. Eino Leinosta pitänyt runoilija tunsi henkilökohtaisesti Väinö Linnan ja Lauri Viidan.

TEKSTINÄYTE: ”Tuletko siistimään sieluni kaapin / jota aina vain pengon ja raapin? / Hyllyillä kamaa jos jonkinlaista. / Ala-arvoista aivan ja sekalaista. / Voit viskata vihaiset ankeat aikeet. / Pois hävittää hermoilut hirveät vaikeet. / Järjestä järkeni rippeet riviin. / Heittele himoni, hulluimmat haluni kiviin! / Kärsimykseni kierrä kääröihin hyllyyn alimmaiseen. / Jätä anteeksiantoni avoimeksi vierelle ymmärryksen / ylös ylimmäiseen. / Siivoa syvemmältäkin synkkyydestä. Ota selkoa: / miksi säilytän siellä elämän pelkoa?”

(Rakentava rakkaus, alku runosta ’Siivooja saa paikan!’)

 

Alfreds-Välimäki, Mirka

Mirka Alfreds-Välimäki (s. Kurussa 1982) vietti lapsuutensa Pirkkalassa ja tuli ylioppilaaksi Tampereen Rudolf Steiner -lukiosta 2002. Nokialle hän muutti vuonna 2009. Tottijärvellä asuvaan perheeseen kuuluu yrittäjämies, vuosina 2010 ja 2012 syntyneet pojat sekä osa-aikaisesti myös tytär miehen aiemmasta suhteesta. Mirka pitää lukemisesta, teatterista, elokuvista, kirpputoreista ja avantouinnista. Eri ammatteja kokeiltuaan hän on hyväksynyt kotiäitiyden menevän kaiken edelle, myös kirjoittamisen, jota hän on harrastanut lapsesta asti.

”Minulla on aina ollut hyvin vilkas mielikuvitus ja kirjani kertovatkin omasta lapsuudenaikaisesta mielikuvitusystävästäni Enttelimanttelista. Muistan hyvin yhteiset seikkailumme ja siksi kirjat perustuvat lähes todellisiin tapahtumiin.” Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja teekutsut ilmestyi alkuvuodesta 2011 ja seuraava, Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja haapatontut, saman vuoden joulukuussa. Kirjat on kuvittanut tekijä itse. Vuodelta 2011 on myös kirja nimeltä Kotitontut. Lastenkirjat julkaistiin entisellä sukunimellä Alfreds. Ensimmäinen aikuisille suunnattu teos Mummo on Jumala (2016) on avoin tunnustus omalle mummolle ja samalla kunnianosoitus kaikille isoäideille. ”Tämä kirja olkoon myös muistutus siitä, että jokainen vanhus on arvokas. Ihmisarvo ei muutu vanhetessa, päinvastoin. Kaikkia vanhuksia on kohdeltava arvokkaasti ja hoidettava yhtä tarmokkaasti kuin syntyessään.” Romaani Lahjalapsi on kirosana (2018) käsittelee uusperheen problematiikkaa.

”Rakastan satujen kirjoittamista ja ammennan paljon lapsilta. Minulle ei ole vaikeaa heittäytyä lapsen maailmaan, sillä omaan yhä rutkasti lapsenmielisyyttä. Tietyllä tavalla olen taiteilijasielu, oman tieni tallaaja pää täynnä mielikuvitusta.” Kirja, joka liikuttavuudessaan edelleen itkettää Mirka Alfredsia, on H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö. Lastenkirjallisuuden lisäksi hän lukee monenlaista kirjallisuutta John Irvingistä Kafkaan ja Coelhosta Turkkaan. Kymmenvuotiaana luettu Taru sormusten herrasta on ollut elämys, jonka rinnalla kyseiset elokuvat ovat aiheuttaneet pettymyksen; hän ei halua katsoa elokuvia, jotka on tehty hänen lukemiensa kirjojen pohjalta.

TEKSTINÄYTE: ”Jaan tämän kokemuksen kanssasi, kunhan vain uskot siihen mitä luet tai kuulet kirjasta. Ja muista, että mielikuvituksesi piirtää parhaimmat kuvat kunhan vain muistat tarpeeksi kuvitella! (Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja haapatontut -kirjan takakansi)

Mirka Alfreds Kirjasammossa ja kustantamon kotisivulla. Sekä kustantamo, Alfreds että Enttelimantteli-hahmo löytyvät myös Facebookista.

 

Antila, Hillevi

Vuodesta 1946 Nokialla asunut Hillevi Antila (s. Ylöjärvellä 27.4.1926, k. Nokialla 8.10.2017) julkaisi runokokoelman Kuu joen yllä (Pilot, 2004). Hänelle kertyi menestystä jo kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa, ja sittemmin hän sijoittui hyvin mm. Tampereen työväenopiston, Tampereen kaupunginkirjaston sekä Nokian Uutisten ja seurakunnan kirjoituskilpailussa. Antila oli toiminut Urhatun kesäkodin emäntänä sekä useissa luottamustoimissa.

Aiemmin myös runonlausuntaa ja kuorolaulua harrastaneelle Antilalle lukeminen ja kirjoittaminen oli aina ollut tärkeä henkireikä. Hän arvosti runoilijoista mm. Eino Leinoa, Rakel Liehua ja Eeva-Liisa Mannerta sekä nimesi erityisen vaikutuksen tehneeksi kirjaksi Bernard Schlinkin romaanin Lukija.

TEKSTINÄYTE: ”Vasta jälkeenpäin / tajunnan virta teki koostetta; / Minuutinkin myöhäisempi ajoitus, / niin muutamaa pikaista dialogia / ei olisi ollut, muistiin nousevien / takaumien monikerroksellisuutta, / pohjalla anteeksi pyytävää minuutta. // Ja perääntymisen mahdollisuuttakaan / ei enää ollut, / elämän tarjoamasta maljasta / oli vain juotava / pisara pisaralta.” (Kuu joen yllä, runo ’Elämän malja’, s. 101.)

Hillevi Antila Kirjasammossa

 

Davis, Kaarina

Siuron suunnalla Hämeenkyrön Alhonlahdella asuva Kaarina Davis (s. 1970 Illinois, Yhdysvallat) on julkaissut tähän saakka kaksi omakohtaista teosta. Tieto-Finlandia –ehdokkaanakin ollut Rankka kutsumus : Sairaanhoitajan päiväkirja (Nemo 2007) kertoi sairaanhoitajan kokemuksista, työoloista ja alan arvostuksesta Suomessa. Kirja sai paljon kiittävää palautetta ja sille myönnettiin Mielenterveysseuran tunnustuspalkinto. Davisin luovuttua sairaanhoitajan töistä ja muutettua maalle luontoyrittäjäksi hän jatkoi muistelmalinjalla teoksessa Irti oravanpyörästä (Nemo 2010); teemoina ovat mm. elämänmuutos, onnellisuus ja ekologinen elämäntapa.

Kirjoittaminen alkoi työssä koettujen epäkohtien purkamisesta päiväkirjaan. Esikoiskirjansa ansiosta Davis sai luottamusta kirjoittajankykyihinsä. Toisesta kirjastaan hän toivoo, että siitä tulisi muillekin kuin hänelle itselleen merkittävä kirja, ja että ”se toimisi keskustelunavaajana ja herättäjänä luonnonläheisempään elämäntapaan. Voimme lisätä onnellisuuttamme ja ympäristömme hyvinvointia yllättävän pienillä muutoksilla, kun ymmärrämme elintason ja elämänlaadun eron ja katsomme ympäristöämme toisin silmin.” Kysymykseen luovan työn lähtökohdista Davis vastaa: ”Luonto. Intohimo kirjoittaa ja lukea. Toisinajattelu. Aika ja vapaus. Mielenkiintoinen elämä.” Tärkeitä lukukokemuksia ovat olleet Thoreaun Elämää metsässä, Yrjö Kokon Laulujoutsen sekä Eeva Kilven teokset.

TEKSTINÄYTE: ”Tulin siihen tulokseen, että naisellisuus on käsite, joka liittyy melko kiinteästi kaupunkiin. (…) Minun takanlämmitystaidoillani piti olla vähintään kahdet villasukat päällekkäin, että tarkenin. Mitä väliä siinä vaiheessa oli, minkä väriset varpaankynteni olivat? Paitsi että ne olivat siniset, kun varpaani olivat niin jäässä. Takan sytyttäminen ja tulen ylläpitäminen kun ei käynyt niin helposti kuin olin kuvitellut. Asettelin puut hienosti, laitoin niiden alle tuohta ja paperia. Sytykkeet paloivat aina komealla roihulla ja hetken tunsin itseni osaavaksi. Tuokion päästä tuli oli sammunut ja puut vain hiukan mustuneet.” (Irti oravanpyörästä, s. 56)

Kaarina Davisin blogiin

 

Heikkilä, Markku

Nokialla syntynyt, nykyisin Oulussa asuva Markku Heikkilä (s. 1961) on valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja työskentelee tiedeviestinnän päällikkönä Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa. Vuodesta 2020 hän ollut jäsen Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnassa, mitä ennen hän oli vuosikymmenen Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksessa. ”Olin toimittajana neljännesvuosisadan, mutta kaipasin myös pidempää ja vapaampaa kirjoittamista. Kun ryhdyin sanomalehti Kalevassa seuraamaan pohjoisia asioita, niistä tarjoutui väylä dokumentaariseen tietokirjoittamiseen.”

Vaikka Heikkilän tuotanto on lähinnä perinteistä asiatekstiä, hän on halunnut laventaa tyyliään esseistisempään ja luovempaan suuntaan. Tämä näkyy teoksissa Laatokan kevät (2006) ja Arktisen maailman jäljillä (2023). Kirjassa Merkintöjä Ob-joelta (2012) hän kokeili myös eräänlaista dokumentaarirunoutta. Pääteokseksi ja suoranaiseksi elämäntyöksi noin kymmenen tietokirjan joukosta nousee Arktisen maailman jäljillä, johon Heikkilä oli tietämättään koonnut aineistoa vuosikymmenten ajan. ”Varsinainen kirjoitusprosessi vei pari vuotta. Rakensin kirjaa tietoisesti tavoittamaan myös suurempaa yleisöä siinä missä edelliset kirjat — Laatokan kevättä lukuunottamatta — on suunnattu melko rajatuille kohderyhmille.”

Kaikenlaisesta kulttuurista kiinnostunut Heikkilä liikkuu myös lukijana mieluusti maailmalla; vaikutuksen ovat tehneet puolalaisen ulkomaankirjeenvaihtaja Ryszard Kapuszinskin teokset, Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvat sekä John le Carrén tuotanto. Side Nokiaan on säilynyt vahvana. ”Vanhan kotipaikkani maisema Siuron suunnalla on selkeästi kotiseutua ja suvun tukikohtaa. Toki paikallisidentiteetti muuttuu epämääräiseksi ajan myötä, mutta niin kauan kun Katajan kahvila ja kumitehtaan haju ovat entisellään, Nokian keskustakin tuntuu riittävän tutulta.”

TEKSTINÄYTE: ”Alkusyksyn tihkusateessa alavalla jokiniityllä oli oma tunnelmansa. Venäläisessä maisemassa on muutenkin usein yliannos melankoliaa. Täällä se leijui ilmassa pakahduttavana. Metsänrajassa oli pyhiä puita. Siellä oli myös rituaalisia koristeltuja pylväitä ja poron kalloja oksanhaaroissa. Hantien ulkomuseon avopihan reunustalla oli koivu. Koivun oksat olivat täynnä kangasliinoja. Niin täynnä, että pienempiä riukuja oli asetettu tueksi. Nekin olivat liinoja täynnä. Jokainen liina oli solmittu oksiin kiinni, ja jokaisen liinan keskellä oli solmu, jonka sisällä oli kolikko. Meille ojennettiin liinat. Kaivoimme kolikot ja solmimme ne oksiin. Ei mihin tahansa puuhun vaan juuri tähän, hyvin tavallisen näköiseen koivuun, toivomuskoivuun. Pyhään koivuun. Meidän piti toivoa jotain. En muista, mitä itse toivoin. Toivottavasti se on toteutunut. Uskoisin niin. Olisinpa toivonut silti rauhaa.” (Arktisen maailman jäljillä)

 

Heino, Marja-Liisa

Kirjastonhoitajaksi kouluttautunut, perheineen Nokialla asuva yhteiskuntatieteiden maisteri Marja-Liisa Heino (s. 1969) on kirjailijana keskittynyt rikoskirjallisuuteen, mutta kaunokirjallisista ansioista tinkimättä. ”Kolmessa ensimmäisessä romaanissani kokeilin erilaisia kerrontatapoja ja -tyylejä yrittäessäni löytää avaimen hyvän viihteen kirjoittamiseen. Karli Eerola -sarja on tämän opintomatkan summa: yritys kirjoittaa dekkaria, joka olisi myös onnistunut romaani, eli sisältäisi mielenkiintoisia ja syvällisiä henkilöhahmoja, vetävää tarinaa, omaäänistä kerrontaa sekä tietysti kiinnostavan ja realistisen rikosjuonen.”

Pikkurikolliselle kertojanäänen antava esikoisromaani Enkelimies (2006) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toinen romaani, järjestäytyneempää alamaailmaa mustan huumorin keinoin käsittelevä Suomen suuntaan (2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Jatkosotaan ajoittuvan Niemisen tyttövainaan tapauksen (2011) keskiössä on lotan tappo; teosta voisi luonnehtia tutkielmaksi pelosta ja sen leviämisestä. Rikosylikonstaapeli Karli Eerola, laulavan romanitähden poika, tutkii rikoksia teoksissa Astuit väärään autoon (2013) sekä Älä tähti putoa (2015). Kirjailijan mielessä kytee jo uusien Eerola-dekkarien juonia.

Aiemmin Marja-Liisa Heino purki luomisvimmaa sarjakuvien piirtämiseen parin vuosikymmenen ajan. ”Pohjimmiltani olen aina ollut enemmän tarinankertoja kuin kuvataiteilija. Piirtäessä on sidottu työpöytään ja rasittavaan työskentelyasentoon, mutta romaania voi muokata päässään vaikka linja-automatkalla. Tästä näkökulmasta kirjoittaminen on hyvin palkitsevaa”, Heino kertoo. Hänen kaikki teoksensa sijoittuvat Pirkanmaalle, ja Eerola-sarjassa liikutaan nokialaisille tutunomaisessa kaupungissa, jonka nimeä ei kuitenkaan koskaan kerrota.

TEKSTINÄYTE: ”Eerolan huonekalut oli valittu käytännöllisyyttä ajatellen, mutta huoneessa oli myös jotain vanhaa ja kaunista, Elias Johansenin, Eerolan isänisän valmistama pieni kaappi. Eerola kurkotti ja siveli sormillaan sen pintaa, ovea ympäröi puinen ruuskuköynnös. Eerola ajatteli isäänsä, tämän lukemattomia öitä lukemattomissa hotelleissa, hotellien sänkyjä joissa naiset olivat maanneet hameenhelmat vesirajaan kohonneina, ja tunsi ärtymystä ihmisten holtittomuuden vuoksi.” (Astuit väärään autoon, s. 96-97)

Marja-Liisa Heino Kirjasammossa  Kirjailijan omat sivut

 

Hulkko, Johanna

Johanna Hulkko (s. 1.2.1969 Oulussa) asuu viisihenkisine perheineen Nokialla. Työkseen hän kirjoittaa ja opettaa luovaa kirjoittamista. Hän on opiskellut venäjän kääntämistä ja tulkkausta Tampereella ja Pietarissa. Hulkko harrastaa lukemista, uimista ja geokätköilyä. Hän on opiskellut kirjoittamista mm. Viita-akatemiassa, Oriveden Opiston kursseilla sekä Jyväskylän yliopistossa. Hän on Pirkkalaiskirjailijoiden ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

Johanna Hulkon esikoisromaani Säkeitä Pietarista (Tammi, 2009) kertoo rakkaudesta kirjoihin, venäläiseen runoilijaan Anna Ahmatovaan ja Pietariin. Hän sai romaanista Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnon vuonna 2010. Toinen romaani Jostakin kotoisin (Tammi) ilmestyi syksyllä 2011.

Hän kirjoittaa lapsille Geoetsivät-sarjaa, jossa viisi alakoululaista seikkailee Nokialla ja ratkoo erilaisia rikoksia ja mysteerejä. Lisäksi hän on kirjoittanut mm. kuvakirjoja ja nuortenromaaneja. Hänet on palkittu teoksistaan ja työstään lisäksi Arvid Lydecken -palkinnolla (2014) ja Laivakello-palkinnolla (2017).

Johanna Hulkon kotisivuille

 

Husa, Risto

Risto Husa (s. 1934 Lappajärvellä) valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja toimi opettajana Nokialla jo vuodesta 1960 lähtien. Hän jäi eläkkeelle historian ja yhteiskuntaopin vanhemman lehtorin virasta vuonna 1994. Sen jälkeen hän on toiminut aktiivisesti paikallishistorian ja kotiseututyön parissa. Luottamustoimien lista on pitkä (mm. kaupunginvaltuustossa 1969-2000 ja kirjastolautakunnan puheenjohtajuus 1965-1982). Lionseissa Husa on toiminut yli 40 vuotta ja senioritanssien ohjaajana kymmenen vuotta. Aikaa on löytynyt myös golfin ja alppihiihdon harrastamiselle.

Kirjatuotannostaan Risto Husa nostaa merkittävimmäksi Rokka-trilogian. ”Tutustuin inkeriläiseen alikersantti Antti Rokkaan ja sain hänen muistelmansa. Heti alun perin kiinnosti yhteys Väinö Linnaan.” Husa löysi useita dokumentteja, jotka liittävät Rokan (alias Rantavuoren) ja Linnan tiet toisiinsa, vaikka Linna erinäisistä syistä siirsikin romaanihahmonsa sankariteot toiselle sotilaalle. Trilogia käsittää teokset Alikersantti Antti Rokka. Elämäkertatutkimus (2000), Inkerin urheat Rokat ja Raput (2002) sekä Nyt puhuu alikersantti Antti Rokka (2007). Kirjoittajana Husaa on kannustanut halu tuoda sota-ajan tärkeitä ’rivihenkilöitä’ julkisuuteen. Vuonna 2008 ilmestyi kirja Kärkitaistelija Eino Hartikka. Myös omaa sukuaan hän on tutkinut jo puolen vuosisadan ajan, tuloksena Husan suursuku (2005) ja Husan suvun tervaskantoja (2010).

Väinö Linnan lisäksi Husalle mieleistä kirjallisuutta on mm. Ilmari Turja (”reirua pohojalaisuutta”), Sofi Oksasen Puhdistus sekä historiallinen kirjallisuus muutenkin. Nokialaisuus ja sen edistäminen on sydäntä lähellä; Nokia-Seuran puheenjohtajana lähes 30 vuotta toiminut Husa on vuosikymmenten saatossa ideoinut monia kesätilaisuuksia kuten Hinttala soi ja Pirkantulet, sekä antanut ehdotuksen Pirkanmaan puvusta ja viiristä. Vuonna 2011 ilmestyi kirja Eepe – Penttilän sanavalmis isäntä.

TEKSTINÄYTE: ”Viljam Pylkäs toimi epäilemättä Rokan roolihenkilön toiminnallisena, sankarillisena esikuvana. Linna tarvitsi Rokan persoonallisuuden rakentamiseen kuitenkin muitakin aineksia, jotka siirrettiin muilta henkilöiltä, mm. inkeriläiseltä kansakoulunopettajalta ja heimopataljoonassa kunnostautuneelta taistelijalta, alikersantti Antti Rokalta. Hän luovutti romaanihenkilölle nimen, sotilasarvon, ulkonaisen henkilökuvan sekä aimo annoksen persoonallisuudestaan. Neroudellaan Väinö Linna pystyi luomaan eri aineksista syntyneen Rokka-hahmon, joka suomalaisten ajatuksissa on kasvanut kansalliseksi ikoniksi. Nerokkaasti hän myös häivytti Antti Rokan muut esikuvat, Viljam Pylkäs jäi ’siksi oikeaksi’.” (Nyt puhuu alikersantti Antti Rokka, s. 220.)

Siirry kustantamon esittelyyn

 

Huuskonen, Taisto

Sotakirjailijana muistettu Taisto Huuskonen (1925 – 1990) asui Siurossa siihen saakka, kun hän vuonna 1949 muutti morsiamineen Neuvostoliittoon. 1960-luvulla Petroskoissa julkaistu maatalousaiheinen romaanipari Huomisen oraat ja Maa kaipaa isäntää vastasi sosialistiseen tilaukseen; teos käännettiin myös venäjäksi ja se toi julkisuutta sekä Huuskoselle että kolhooseista muodostetulle Kentjärven valtiontilalle.

Kannaksen suurtaisteluista kertova Teräsmyrsky Kannaksella (1970) oli merkkitapaus niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa. Väinö Linna kirjoitti siitä myönteisen arvion Punalippu-lehteen. Paluuta Suomeen vuonna 1976 seurasi muistelmateos Laps Suomen (1979), jossa kirjailija tarjosi kaunistelemattoman kuvauksen neuvostoyhteiskunnan arjesta. Aikalaiskritiikki oli osin negatiivista, mutta kirjasta tuli nopeasti suurmenestys ja siitä on otettu yhä uusia painoksia. Puolisonsa elämänvaiheista Huuskonen julkaisi viisi vuotta myöhemmin romaanin Ennin tarina.

Sotaromaanit Teräsmyrsky, Jermut sekä Jermut jatkosodassa ovat huumorin sävyttämiä kuvauksia rivimiesten tasolta. Viimeiseksi jääneessä romaanissa Moukarin kaiku (1988) seurataan hämäläiskylän tapahtumia kansalaissodan tiimoilta, punaisten näkökulmasta.

Taisto Huuskonen Kirjasammossa

 

Ihalainen, J. K.

Siurossa asuva J. K. Ihalainen (s. 6.1.1957 Tampereella) on todellinen kirjatyöläinen: hän kirjoittaa, kustantaa, painaa ja toimii kirjojensa kirjakauppiaana omatoimisesti. Hän on myös kääntänyt runoutta, ja hänen omia runojaan on käännetty ruotsiksi ja ranskaksi. Yli kolmenkymmenen teoksen tuotannostaan Ihalainen nostaa esiin maailmanrunouden antologian Yön häntäluu (1998), jossa hänen luovan työnsä lähtökohdat — kansojen suullisen perinteen, myyttien, syntytarinoiden ja rituaalien tutkiminen – näkyy kouriintuntuvasti.

Vuonna 2003 ilmestyi valittujen runojen kokoelma Eurooppalainen kuolemankirja; Peter Lauritsin vinkeästi kuvittama Takaperinlukua ilmestyi 2007. Tietokirjailijana Ihalainen on paneutunut mm. Mongoliaan, hampunviljelyyn, yrttiviinoihin, Arthur Rimbaudiin ja alkuperäiskansojen asumuksiin.

TEKSTINÄYTE: ”Hän on tullut karhuamaan / Nokian kirjaston myöhästymissakkoja, / ja hänellä on kädessään paperi, / joka lienee lasku. Hämmennyn / suuresti tästä kaikesta. Otan / heiltä vastaan heidän painotuotteensa, tuikkaan ulosoton ja taivaskirjeet / hellaan, laitan puuta perään, / ja väännän sätkän.”

(ote runosta ’Kolme vierasta naista’. Takaperinlukua, 2007, s. 91.)

J. K. Ihalainen Kirjasammossa

 

Joenpolvi, Martti

Käkisalmella 19.4.1936 syntynyt Martti Joenpolvi on niittänyt mainetta ja palkintoja yhtenä maamme vahvimmista novellikirjailijoista. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään mainostoimittajana työskennellyt Joenpolvi aloitti kuitenkin romaaneilla. Esikoisteos Kevään kuusi päivää ilmestyi vuonna 1959. Viides teos Johanneksenleipäpuu (1967) sisältää kaksi laajaa novellia, ja siitä lähtien hän on julkaissut voittopuolisesti novellikokoelmia, joista nimettäköön mm. Kuparirahaa (1969), Kauan kukkineet omenapuut (1982), Haastemies (1984) sekä Jalopuumetsä (1992).

Joenpolvea luonnehditaan usein miehisen ahdistuksen ja yksinäisyyden kuvaajaksi, mutta hänen teoksistaan löytyy toki myös lakonista huumoria ja ironiaa. Myöhemmässä tuotannossa keskeiseksi teemaksi nousee vanheneminen. Joenpolvi kirjoittaa tiiviisti mutta impressionistisesti, Aleksis Kivi -palkintolautakunnan sanoin ”arjesta ohi arkisuuksien”. Pari radiokuunnelmaakin tehneen prosaistin tekstit taipuvat hyvin myös TV-draamaksi: Matti Ijäksen ohjaamat Johanneksen leipäpuu ja Pala valkoista marmoria perustuvat Joenpolven novelleihin.

Kuva: Janne Aaltonen

Martti Joenpolvi Kirjasammossa

 

Jormanainen, Niina

Niina Jormanainen (s. 1982) asuu Nokialla aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. ”Juureni ovat täältä, enkä ole koskaan voinut kuvitella asuvani jossain muualla”, hän tunnustaa. ”Haluan myös, että lapseni saavat kasvaa tässä hyvässä ja turvallisessa ympäristössä.” Perustutkinnot hän on suorittanut catering-alalta ja painoviestinnästä. Hän toimii varavastaavana ja työsuojeluvaltuutettuna Tampereen Hoplop-leikkipuistossa ja käy vapaa-ajallaan kuntosalilla. Jormanaisen teokset Suhdesolmuja ja Yksi pieni elämä (molemmat vuodelta 2014) ovat psykologisia rakkausromaaneja.

”Haave kirjailijuudesta kehkeytyi jo pienenä tyttönä tarinoidessani ukkini kirjoituskoneella. Kirjoittaminen on ollut intohimoni siitä asti kun opin kirjoittamaan. Esikoisteoksen julkaisu oli tärkeä ponnahduslauta, joka toi lisää kirjoittamisvarmuutta ja taitoa käsitellä tekstiä myös muiden antamien kommenttien pohjalta.” Jormanainen kokee kirjoittamisen myös terapeuttisena kaikkien arkikiireiden keskellä, mutta hienointa on herättää lukijoissa tunteita ja ajatuksia.

Yksi Jormanaisen suosikkikirjailijoista on Mika Waltari: ”Yläkouluiässä suurin haaveeni oli saada käsiini Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, ja se oli suuri hetki kun sen sain!” Lukijana Jormanainen vaatii tekstiltä selkeyttä ja koukuttavuutta. ”Nykyisin pidän Eve Hietamiehen kirjoista ja luen mielelläni historiallisia teoksia, toisinaan minuun uppoaa myös nuorten fantasia kuten P. C. Castin Yön talo -sarja.”

Niina Jormanainen Kirjasammossa

 

Kartesalo, Aini

Tyrväällä 30.8.1919 syntynyt Aini Kartesalo on julkaissut romaanitrilogian Sama kaiku on askelten, joka kuvaa hämäläistä maaseutua vuosina 1875-1934. Postinjakajana työskennellyt Kartesalo on sijoittunut hyvin kirjoituskilpailuissa 1980-luvulla. ”Kirjoitusharrastukseni lähti siitä kun kirjoitin satuja lapsilleni. Myöhemmin kaikenlaiset muistot alkoivat versoa novelleja, etenkin silloisten ihmisten kertomukset kovasta elämästään”, hän kertoo. Mm. Kalle Päätalo, Väinö Linna ja Laila Hietamies ovat innoittaneet häntä.

TEKSTINÄYTE: ”Isät raivasivat korpea rinnakkain, / nous kuokat ja laski voimakkaina, / oli toiveensa yksi ja sama aina. / Kivi kiveltä he etenivät rinnakkain. // – He peltonsa korpeen raivasivat, / nuo rakkaat isät Suomemme salojen, / ja he antaumuksella tekivät sen. / Tähän maahan on hikensä virrannut.” (Sama kaiku on askelten osa III, 1990, s. 152.)

Aini Kartesalo Kirjasammossa

 

Laine, Pertti

Dekkarisarjastaan tunnettu taloustieteiden maisteri Pertti Laine (s. 1949 Tyrväällä) on nykyään lempääläläinen, mutta aktiivisimmat 27 vuottaan hän asui Nokialla osallistuen kunnallispolitiikkaan ja kulttuuritoimintaan. ”Entisöimme kotimme Tottijärven vanhan pappilan, jossa lapsuutensa viettäneen Martti Haavion kunniaksi aloimme järjestää P. Mustapää -päiviä. Toimin myös ensimmäisenä puheenjohtajana Koskenmäen kirjaston pelastamiseksi perustetussa Nokian kirjastonystävissä. Vahvat siteet Nokialle ovat säilyneet senkin takia, että poikani perhe jatkaa Tottijärven vanhan pappilan ylläpitoa.” Lukeminen on aina ollut Laineelle rakas harrastus. ”Nuorempana luin tietysti Waltarit, Haanpäät, Huoviset, ulkomaisista Hemingwayt ja Steinbeckit. Kirjoittamisen kipinään taisi eniten vaikuttaa Veijo Meri. Ruotsalaispari Sjöwall & Wahloo herätti aikoinaan dekkari-intoni, ja nykyajan dekkaristeista suosikkejani ovat Fred Vargas sekä Jarkko Sipilä.”

”Kirjoittamisesta tuli minulle lukemisen jatke. Aluksi kirjoitin päiväkirjaa, runoja ja pikkutarinoita. Pakinaharrastus alkoi perustamani kylälehden palstoilla. Eläkeiän koitettua pystyin keskittymään pidempään proosaan. Kun ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni pääsi Gummeruksen kilpailussa semifinaaliin, sain uskoa jatkoon. Toisesta käsikirjoituksestani tuli esikoisromaanini Perheenisä (Warelia, 2016). Sitten keskityin rikosten maailmaan; Myllylahti julkaisi dekkarisarjani avausosan Pisto sydämeen vuonna 2018. Päähenkilönsä, komisario Simpan mukaan nimetyn sarjan viides ja viimeinen osa Loppuun kiusatut ilmestyy syksyllä 2022. Kussakin osassa olen käsitellyt rankkojakin aiheita kuten naisten vainoamista ja koulukiusaamisen vaikutusta elämään, mutta pyrin kirjoittamaan niin, ettei pääosassa ole väkivalta vaan pohdinta ihmisten toiminnan motiiveista ja tekojen seurauksista. En suunnittele kirjan rakennetta ennalta vaan vasta noin 50 sivun kohdalla pysähdyn pohtimaan kertomuksen punaista lankaa. Uskottavan tarinan ohella minulle on tärkeää luoda mielenkiintoiset henkilöhahmot.” (Kuva: Studio Mitja Kortepuro)

TEKSTINÄYTE: ”Nyt oli varsinaisen tehtäväni vuoro. Kiskoin hänet vesirajaan, jossa Roineen armaiset aallot loiskahtelivat rantakiville. Mies valitti tuskaansa, mutta alkoi sitten anoa armoa. Se kuulosti hyvältä. Tätä hetkeä olin odottanut.

Painoin miehen pään hetkeksi veden alle. Annoin hänen hengittää välillä, ja sanoin, että tämä on vain vettä, puhdasta järvivettä.

– Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Hän ei vastannut. Seuraavan upotuksen jälkeen toistin kysymyksen, ja nyt hän nyökkäsi.

– Mutta, hän ehti aloittaa ennen uutta käsittelyä.

Olin saanut mitä tulin hakemaan. Jätin hänet makaamaan pää vedessä ja tein työni loppuun.” (Loppuun kiusatut, 2022)

Kustantamon kirjailijasivu

Pertti Laine Kirjasammossa

 

Laitinen, Vesa

25.2.1951 syntynyt paljasjalkainen nokialainen Vesa K. O. Laitinen työskentelee paperiteollisuuden palveluksessa. Lukemisesta, filosofisesta mietiskelystä ja laiskottelusta pitävä Laitinen on osallistunut useille kirjoittajakursseille ja sijoittunut kirjoituskilpailuissa. Hän on jäsenenä kirjoittajayhdistys Tammerkynä ry:n hallituksessa. Runokokoelmansa Savesta valettu elämä hän julkaisi vuonna 2004.

”Lukemisen kautta tuli sisäinen tarve kirjoittaa myös itse”, Laitinen kertoo. Lähtökohtana on pyrkiä hahmottamaan itsensä kautta ympäröivää elämää. Hengenheimolaisikseen hän nimeää mm. Eino Leinon, Timo Pusan ja Kari Levolan. Myös Pablo Neruda, Fernando Pessoa, Edgar Lee Masters sekä venäläiset klassikot ovat olleet Laitiselle tärkeitä, erityisesti Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta. Lapsesta alkaen sivustakatsojaksi itsensä kokenut Laitinen ihmettelee jo koulussa esiintynyttä kyynärpäätaktiikkaa; hänelle aito rehellisyys on ainoa oikea tie.

TEKSTINÄYTE: ”Kulkea illalla kotiin / metsää mieli täynnä / vasussa makeita marjoja / kuusten latvoissa kultaa / ja polulla / lanta vielä lämmintä.”

 

Lepola, Lauri

Pohjois-Pirkkalassa (Nokialla) 23.6.1936 Korvolan kylässä syntynyt Lauri Lepola jäi eläkkeelle 1996 autoliikkeen johtajan pallilta. Työssään, pääasiassa Helsingissä, hän on joutunut kirjoittelemaan kaikenlaista ammattikirjallisuutta ja monenlaista muuta ammattiin kuuluvaa ”sälää”. Ilmeisesti hänelle jäi tästä jonkinlainen kirjoittamisen tarve.

Eläkkeellä ollessaan hän on kirjoittanut nokialaista paikallishistoriaa käsittelevät kirjat Kylä nimeltä Korvola (2010) ja Verinen Siuro (2011). Kirjat esitellään tarkemmin tekijän kotisivulla. Kansalaissodan käsittely jatkui kirjoissa Verinen Tampere (2012) ja Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 (2013). Myös joitakin hänen runojaan on julkaistu.

Lepola kirjoittaa mielellään paikallishistoriaa niin ettei se tunnu historiankirjalta. Ihmisläheisyys ja ihmisten tunteet ovat hänen perustanaan kaikessa kirjoittamisessa.

Lauri Lepolan kotisivut

 

Lindström, Marjut

Kotkassa 1945 syntynyt, vuodesta 1972 alkaen Nokialla asunut Marjut Lindström on eläkkeelle jäänyt opettaja. Lukemista, elokuvia, purjehdusta, golfia ja hiihtoa harrastavan Lindströmin ensimmäinen kirja kertoo hänen isästään, yhteiskunnallisesta vaikuttajasta Sulo Hostilasta. Vankisellistä vallan kahvaan (2010) kypsyi neljässä vuodessa yhtä elämäkertaa suuremmaksi sukutarinaksi. ”Aihe löysi minut, koska ulkopuoliset osoittivat mielenkiintoa isäni elämäntyötä kohtaan. Jäätyäni eläkkeelle kaipasin itsekin henkisiä haasteita, ja kirjoittaminen tuntui helpolta. Kirjoittamalla vapauduin myös menneisyyden painolastista, vaikken sitä varsinaisesti käsitellytkään. Haluan tuottaa lukijoille iloa ja myötäelämisen hetkiä. Historioitsijana haluan myös auttaa lukijoita ymmärtämään nykyisyyttä ja ihmisen muuttumattomuutta ajasta riippumatta.”

Lähinnä sukulaisille ja ystäville tarkoitettu Elämää Villa Landella (2017) on kertomus Lindströmin perheen elämästä vapaa-ajan asunnon ikkunasta katsottuna. Vuonna 2018 ilmestynyt matkakirja Marjutin matkassa vie lukijan tekijänsä sanoin ”merelle, tyyneen ja tuuliseen pärskytykseen. Seikkailujen vanavedessä lipuvat historia, luonto kaikessa monimuotoisuudessaan ja sen suojelu. Matkaa tehdään myös elämän merellä; nollameridiaanista kaiken päättymiseen. Kirja on kunnianosoitus paitsi S/Y Marjutin menehtyneelle kapteenille myös kaikille merenkulkijoille. He löysivät uudet maanosat, avarsivat maailmankuvaamme ja saattoivat toisilleen vieraat kansat kosketuksiin toistensa kanssa.”

Lisäksi Lindström on tehnyt pienimuotoisia historiallisia kuvaelmia, lehtiartikkeleita, juhlapuheita ja –esitelmiä ynnä muita kirjoitelmia. ”Luen kaikenlaista kirjallisuutta mutta erityisesti historiallisia romaaneja ja muistelmia; Mika Waltari ja Väinö Linna nousevat muiden yläpuolelle. Historioitsijoista arvostan Heikki Ylikangasta ja Martti Turtolaa, jotka ovat aihevalinnoillaan ja rohkeudellaan avanneet silmiä ja murtaneet myyttejä.” Monessa paikassa, myös ulkomailla asunut Lindström ei henkisesti tunne itseään nokialaiseksi, mutta on oppinut pitämään kotikaupunkinsa luonnosta ja vehreydestä.

TEKSTINÄYTE: ”Me kaikki tulemme merestä, koska elämä kehittyi merissä miljardeja vuosia sitten. Suonissamme virtaavassa veressä on sama prosenttimäärä suolaa kuin meressä. Vuodattamamme kyyneleet ja hiki ovat siitä konkreettinen esimerkki. Kun meri vetää puoleensa ja lähdemme katselemaan sitä tai purjehtimaan sen jatkuvasti vaihtelevalle pinnalle, palaamme oikeastaan takaisin sinne, mistä kerran tulimme.” ”Merellä tuulee ja aallot lyövät rantaan kuten aina ennenkin. Meillä on aikamme, mutta meri on ikuinen.” (Marjutin matkassa -kirjan alku ja loppu)


Lisko, Eeva-Maria

Eeva-Maria Lisko (s. 1980 Oulussa) muutti Nokialle 2011 asuttuaan seitsemän vuotta Tampereella. Taloushallinnon tradenomiksi Rovaniemellä opiskellut Lisko työskentelee media-alalla. Kirjoittaminen on ollut hänelle rakas harrastus kouluikäisestä lähtien; siskolle kirjoitettuja koiraseikkailuja seurasivat eri lehdissä nimimerkeillä julkaistut tarinat. Vuonna 2013 hän astui lopullisesti ulos pöytälaatikosta, kun keväällä julkaistiin uudistuneessa Reginassa kolme novellia omalla nimellä, ja syksyllä Voice-radiokanava lähetti 65-osaisen kuunnelmasarjan Pikku naisia 2.0. ”Se sai uskomaan omiin polkuihin ja uskaltamaan haaveilla enemmästä. Radiokuunnelmia tehdään Suomessa vain vähän, kolmen kuukauden mittaisia jatkokertomuksia kaupallisella radiokanavalla ei kukaan muu ollut tehnyt aikaisemmin.”

”Kirjoittamiseni on jo teini-iässä kummunnut ympärilläni tapahtuvista asioista, sattumuksista, paikoista ja ihmisistä, jotka saavat mielikuvitukseni nousemaan siivilleen. Sekä radiokuunnelmat, Novellikokoelma Kahvila että kaikki kolme romaanikäsikirjoitustani peilaavat tätä aikaa noin kolmekymppisen naisen elämässä.” Intohimoisena lukijana Lisko pitää tarinoista, joiden henkilöhahmoihin voi samastua ja joiden loppu on onnellinen tai ainakin toiveikas. Hän arvostaa Virpi Hämeen-Anttilan taitoa kirjoittaa vetävästi eri paikoista ja aikakausista sekä Niina Hakalahden tapaa tarkastella tavallisia ihmisiä, joiden suttuisesta arjesta kumpuaa tahatonta huumoria.

Nokialaistumisessa Eeva-Maria Lisko pitää itseään vielä alakoululaisena, mutta alun perin Tampere-aiheiseen Turistina kotikaupungissani -blogiin livahtaa yhä useammin Nokia-aiheisia päivityksiä. Myös nokialaista kotiseutukirjallisuutta kertynee omaan hyllyyn, kuten on aiempien kotipakkakuntien suhteen käynyt.

TEKSTINÄYTE: ”Olin ruokaa tehdessäni ajatellut Riinaa, muistanut hänen joskus kehuneen lempiravintolansa kanavartaita, soijassa marinoituja sellaisia. Olin kuvitellut hänen pitävän tekemästäni ruoasta ja kenties jopa kehuvan sitä myös, kiinnittävän aivan erityisesti huomiota siihen miten hienosti olin kuunnellut hänen puheitaan salaattiannoksista ja kanasta.

Mutta ei se tietenkään niin ollut mennyt, ei sinne päinkään. Riina oli tuijottanut lautastaan mykistyneenä ja kysynyt sitten oliko hän minun mielestäni liian lihava. Minä olin vastannut että ei ollenkaan, että juuri sopiva oli, mutta Riina oli päätellyt minun valehtelevan. Olin miettinyt vastaustani liian pitkään, siitä sen kuulemma tiesi. Olin epäröinyt vastatessani, tarkoittanut oikeasti että hän oli samalla tapaa ’sopivasti lihava’ kuin se laulun jättimäinen keijukainen, mutta jättänyt loput sanomatta. Olin Riinan mielestä salannut sen mitä oikeasti ajattelin, hän näki sen silmistäni, minun silmäni olivat nauraneet hänelle ja pilkanneet häntä. Mutta pahin rikokseni oli se, että olin tehnyt ruoaksi salaattia ja siksi Riina siis oli omasta mielestään minun mielestäni liian lihava, oikealla mielipiteelläni ei ollut mitään väliä. — ”Kulta. Tule pois sieltä, ole kiltti. Keitin kahvit, tein jälkiruoaksi suklaakakun, se toivottavasti piristää mieltä”, maanittelin makuuhuoneen oven takana. — ”Suklaakakun?”, kuului nyyhkäys oven takaa. Odotin, että ovi aukeaisi ja saisin itkuisen pörröpään halattavakseni, sen suloisen Riinan, jota minä rakastin. Puristaisin sitä sylissäni lujaa, suutelisin siltä surun pois ja saisin kakkukahvien jälkeen napata sen kainalooni sohvalle tai kuljettaa makuuhuoneeseen takaisin pitääkseni sitä oikein-oikein hyvänä. Mutta ei. Ei se niin mennyt, ei ollenkaan niin.” (Novellikokoelma Kahvila, s. 171, Raivotar)

Kuva: Pasi Lantiainen

Eeva-Maria Lisko Kirjasammossa

 

Lyijynen, Reijo

Nokialla 28.12.1957 syntynyt Reijo Lyijynen on kirjoittanut viihteellisiä rikosromaaneja, joista osa sijoittuu Nokian seudulle. Esikoisromaanistaan Kuun pimeä puoli (2002) lähtien hän on julkaissut teoksensa itse kustantajanimellä Kirjaviihde. Väkivallan ja seksin ryydittämiä romaaneja on ilmestynyt kirja vuodessa -tahtiin; vuonna 2006 Lyijynen poikkesi lyhyempään muotoon novellikokoelmallaan Merkillisiä juttuja. Arvostelut ovat todenneet, että kirjoissa on lennokasta juonenkehittelyä, vaikka ne kielellisesti jättäisivätkin toivomisen varaa. Kirjoittamisen ohella Lyijynen harrastaa musiikkia; hän soittaa sähköbassoa.

Reijo Lyijynen Kirjasammossa

 

Martinheimo, Asko

Nokialla asunut Asko Martinheimo (1934 – 2002) työskenteli opettajana kansakoulussa ja peruskoulun yläasteella. Vapaana kirjailijana hän toimi vuosina 1983 – 1988 aloitettuaan kirjallisen tuotantonsa jo 60-luvulla. Arkirealismiin ankkuroitunut Tulvaniityn päämaja (1965) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi poikakirjaksi; elokuvamaisen visuaalinen kerronta ja puhekielinen dialogi olivat Martinheimon vahvuuksia myöhemminkin.

Nuortenkirjat Taivas rautaa (1966) ja Polttaa, polttaa (1968) ovat eräänlaisia suomalaisvastineita Salingerin maailmankuululle Sieppari ruispellossa -romaanille avatessaan minäkerronnan kautta päähenkilöidensä sisäistä maailmaa. Martinheimo kuvasi yhtä uskottavasti niin nappulaikäisiä poikia kuin aikuisuuden kynnyksellä kipuilevia nuoria. Hän laajensi repertuaariaan arkirealismin puitteista myös historialliseen seikkailuun (Kolme sissiä, 1980) sekä fantasiakirjallisuuteen, jonka pelinavaus Tuhkanaama ja Taivaantakoja (1987) sai Topelius-palkinnon.

Lisäksi Martinheimo kirjoitti näytelmiä, kuunnelmia, satukokoelman, novellikokoelmia sekä kirjoittamisoppaan Parempi lause: uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen (2000). ”Kirjoitan niin kuin kirjoitan, otan aiheeni läheltä, tästä päivästä tässä maassa ja näissä olosuhteissa. Olen yhteiskuntahakuinen olematta sitä varta vasten, itsetarkoituksellisesti”, moneen kertaan palkittu kirjailija kertoi tavoitteistaan.

TEKSTINÄYTE: ”Kaitsu veti nahkarotsin ylleen ja vilkaisi kelloa. Riittävästi aikaa. Pysäkille ehtisi viidessä minuutissa juoksemattakin. Ja hän oli varma, että Jaana tulisi kuitenkin viime hetkessä. — Jos tulisi. Epämiellyttävä ajatus, ja se jäsähti kuin nyrkki päin naamaa. Mitä sitä pohtimaan. Mutta tällä kertaa Jaana saisi odottaa.” (Mestarilaukaus ja muita novelleja, s. 47, ’Kello kuuden bussi’)

Asko Martinheimo Kirjasammossa

 

Mäkinen, Pia

Tietokirjailija Pia Mäkinen on kotoisin Hämeenkyröstä, mutta asunut Nokialla jo 11 vuotta. Hän sanoo rakastavansa Nokiaa!

Alunperin sisätauti-kirurgisen sairaanhoitajan ammatissa toiminut kolmen lapsen äiti aloitti tietokirjailijan uransa v. 2003 julkaistulla kirjalla Ollaanko kirkkistä? : pelejä ja leikkejä koululaisille.

Pia kirjoittaa toiveiden ja omien kokemustensa perusteella. Hän haluaa helpottaa kaikkien lasten- ja aikuisten juhlia järjestävien työtä ja kiirettä.

Pia Mäkinen Kirjasammossa    Siirry siuro.infoon Pia Mäkisen sivuille.

 

Portin, Petter

Nokialla varttunut Petter Portin (s. 12.12.1940) on perinnöllisyystieteen emeritusprofessori Turun yliopistossa. Hän on mittavan tieteellisen julkaisutoiminnan ohella omakustantanut myös kaunokirjallista tekstiä, tuntien voimakasta kutsumusta molempiin. Runo- ja mietekokoelmia on ilmestynyt kuusi vuosien 1992 ja 2002 välillä. Tärkeimmälle sijalle tuotannossaan hän nostaa kuitenkin Biologian sanakirjan, jonka työryhmä sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2002. Luonnosta myös runouteen innoituksensa saava Portin ihailee Eeva-Liisa Manneria, Edith Södergrania ja Pentti Saarikoskea.

TEKSTINÄYTE: ”Mitä lähempää katsoo, / sitä tarkemmin näkee, / mutta ilman Kaukametsän / sinistä perspektiiviä.” (Musta timantti, 2001, s. 38.)

Petter Portin Kirjasammossa

 

Rantala, Heli

Nokialla miehensä ja tämän pojan kanssa hyvin viihtyvä Heli Rantala (s. 1982 Tampereella) on valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta vuonna 2014 pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Hän on opiskellut myös näyttelijäntyötä Tampereella sekä kirjoittamista Oriveden opistossa ja Tampereen kesäyliopistossa. Käsikirjoittajan ja toimittajan ammatissa Rantala on kirjoittanut mm. Pikku Kakkoselle. Harrastuksikseen hän mainitsee laulujen tekemisen ukulelella, tanssin, metsäkävelyt, hiihdon ja juoksun. Nokialla luonto onkin sopivan lähellä, hän kehuu. ”Tykkään kuljeskella erityisesti Sarpatinharjulla ja Siuron luontopoluilla sekä talvella hiihdellä Koukun laduilla.”

Rantala on kirjoittanut lastenkirjat Suurenmoinen sitruunaseikkailu (2019) ja Kaikkien aikojen kookoskeikka (2020). Tekijän mukaan ”molemmissa kulkee teema itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on. Vaikka asiat tuntuvat menevän pieleen, lopputulos voi olla parempi kuin olisi osannut ajatellakaan.” Kirjojen 10-vuotias päähenkilö Tuuli Ajo päätyy vuoroin pappansa ja mummonsa kanssa seikkailuihin. Keväällä 2021 julkaistava, Netta Lehtolan kuvittama Murtautuja Mauri kertoo ”oman tien löytämisestä ja rohkeudesta murtautua ulos muiden asettamista odotuksista”. Tekstejä on kiitelty lämminhenkisiksi ja salaviisaiksi. Yksi Rantalan tavoitteista on, että myös lapselle lukeva aikuinen viihtyy kirjojen parissa. ”Mielikuvitus ja kieli ovat työkaluja, joiden kanssa olen omimmillani. Koen kirjoittamisen olevan lahja, jonka kehittämiseen haluan sitoutua jatkossakin. Lapsille ja nuorille kirjoittaessa tämänhetkiset vahvuuteni, mielikuvitus, huumori ja kielellä leikittely, ovat päässeet parhaiten esille. Samalla pohdiskelen suuriakin teemoja kuten pelkoa ja rakkautta, mutta lapsille sopivalla tavalla, pilke silmäkulmassa.” Hänelle itselleen lukijana ovat olleet tärkeitä Tove Janssonin muumikirjat sekä Kirsi Kunnaksen lastenrunot. ”Molempien idolieni teksteistä löytyy sekä viisautta että huumoria, syvyyttä ja kepeyttä.”

TEKSTINÄYTE: ”Lentokoneen ovi aukeaa ja pakkanen syöksyy syliin kuin villi koiranpentu. Se raapii kynsillään jalkojani, näykkii hampailla nenänpäätä. Se nuolaisee poskia kylmällä kielellään ja lorauttaa jäisen pissan varpailleni. Ei kai se pahaa tarkoita. On vain niin innoissaan saadessaan seuraa. — Uskomatonta, että olemme nyt täällä, jäällä, merenpäällä, pappa runoilee ja heti seuraavaksi huutaa: — Oi tervehdys, Sinä suuri arktinen avaruus! Taivaalla liitelevä jäälokki lataa löysän tervetulotoivotuksen papan kengille.” (Suurenmoinen sitruunaseikkailu, 2019)

Kuva: Maija-Riitta Merikanto

Heli Rantala WSOY:n sivustossa

 

Rasi-Koskinen, Marisha

Jyväskylässä 1975 syntynyt Marisha Rasi-Koskinen muutti Pirkanmaalle Keski-Suomesta opiskeluiässä. Nokialla hän on asunut kolmilapsisen perheensä kanssa vuodesta 2005 ja viihtynyt hyvin, vaikkei olekaan paikkasidonnainen ihminen. ”Koti on siellä missä rakkaat ihmiset ovat.” Hän on valmistunut psykologian maisteriksi ja työskentelee psykologina. Hän harrastaa kirjallisuuden lisäksi valokuvausta, mökkeilyä ja matkailua.

Esikoisromaani Katariina (2011) kuvaa psykologisesti lapsen maailmaa epävarmuuksineen ja salattuine haaveineen. Rasi-Koskinen on menestynyt Pirkanmaan kirjoituskilpailussa (1. sija 2010), Turun yliopiston kirjallisuusaineiden ainejärjestön järjestämässä kilpailussa (1. sija 2010) sekä Martti Joenpolven novellikilpailussa (3. sija 2011). ”Minulla on aina ollut voimakas luovan ilmaisun tarve. Kirjoittaminen on siihen luontevin kanava. Olen kirjoittajana eräänlainen tutkimusmatkailija. Lähden liikkeelle yksityiskohdasta ja tarina kasvaa sen ympärille. Inspiroidun kaikesta kokemastani: elokuvista, kirjoista, hylätyistä paikoista, hiljaisista metsistä, unista, vapaana virtaavista ajatuksista.” Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä romaani Valheet (2013) käsittelee henkisiä ongelmia eri ikäkausissa. Tummasävyisen novellikokoelman Vaaleanpunainen meri (2014) ytimessä on isä-lapsi -suhde.

Marisha Rasi-Koskinen on vuodesta 2009 alkaen opiskellut kolmivuotisessa kirjoittajakoulutuksessa Viita-akatemiassa. ”Tärkeitä mukanani kulkeneita kirjoja, joihin palaan aika ajoin, ovat mm. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Majgull Axelssonin Kuiskausten talo, Maria Vaaran Likaiset legendat ja Kazuo Ishiguron Ole luonani aina.”

TEKSTINÄYTE: ”Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuivat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.” (Katariina, s. 21)

Kuva: Laura Malmivaara

Mari Rasi-Koskinen Kirjasammossa

 

Reinikainen, Satu

Jämsänkoskella syntynyt Satu Reinikainen on asunut v. 2005 lähtien perheineen Nokialla.

Satu kirjoittaa lastenkirjoja ja hänen mielestä tarinoiden kertominen ja kirjoittaminen on hauskaa. Satu kirjoittaa pitkiä ja lyhyitä tarinoita. Hauskoja, hassuja, iloisia, surullisia ja välillä jännittäviäkin. Ensimmäinen tarina, josta tuli ihan oikea kirja on Tiipatta, Jaakon kaveri. Kirja ilmestyi Mäkelän kustantamana syksyllä 2004. Se on kertomus Jaakko pojasta ja Jaakon mielikuvituskaverista Tiipatasta, joka on Jaakon paras ystävä. Ongelma on, että äiti ja isä eivät näe Tiipattaa ja unohtavat välillä koko kaverin olemassaolon. Tiipatta ja Jaakko kokevat monenlaisia seikkailuja, jotka jatkuvat kirjoissa Tiipatta ja reppuretki (2005) sekä Tiipatta ja Herneprinsessa (2006). Tiipatta kirjat on kuvittanut Martti Sirola.

Ulkomailla asumisen, sinne lähtemisen sekä Suomeen palaamisen tunnelmista on syntynyt tarinakirja Veikko-vaarin antiloopit (Kansanvalistusseura, 2005). Veikko-vaarin antiloopit kertoo lasten omista tuntemuksista ja kokemuksista. Kirjaa ovat olleet Sadun kanssa tekemässä Minna Inovaara ja Ilona Tikka. Kirjan on kuvittanut Jenni Noponen.

Riekkola, Pentti

Penttilän saunassa keskellä Nokiaa (entisessä Pohjois-Pirkkalassa) 2.2.1927 syntynyt Pentti Riekkola on julkaissut omakustanteina useita kokoelmia runoja, pakinoita ja mietteitä nimimerkillä Petri Rietu. Kirvesmiehenä ja muurarina työskennellyt Riekkola on harrastanut kirjoittamisen lisäksi yhdistystoimintaa sekä nuorempana urheilua.

Pöytälaatikkoon on kertynyt tekstiä paljon enemmänkin kuin mitä voi julkaista; lähtökohtana ovat elämänkokemukset ja tarve jättää jälkipolville myönteinen muisto itsestään. Tärkeimpinä teksteinään Riekkola pitää runoja sekä vielä julkaisemattomia muistelmia elämän varrelta.

TEKSTINÄYTE: ”Rakkaus luontoon voi tehdä ihmisestä runoilijan, tai sen ystävän. Kosketuksen tuuleen, luonnon hajuihin ja niiden ainutlaatuisiin näkymiin” (Mietteitä ja aforismeja elämän varrelta II, 2002, s. 25.)

 

Ruokola, Eero

Nokialaisen Eero Ruokolan (s. 21.4.1930) omakustanteinen runokokoelma Ohikulkija ilmestyi vuonna 2005. Teknikkona ja työnjohtajana toiminut Ruokola pitää kirjoittamista mielenkiintoisena harrastuksena, joka kehittää ihmistä monin tavoin. Runojen aiheet tulevat elämänkokemuksista, työstä ja luonnosta. Mielirunoilijoikseen Ruokola mainitsee Eino Leinon, Alpo Noposen ja V. A. Koskenniemen.

TEKSTINÄYTE: ”Ohikulkija pysähtyy, Hymyää. / Veitikka silmäkulmissa leikkii / tuuheain kulmain alla. / Tuttu ääni kysyy – Etkö muista, nuoruuden ystävää? / Silloin muistan. / Vuosikymmenten hämy häipyy pois / ja kaikki on kuin ennenkin. / Nyt jatkamme yhdessä matkaa hymyillen / sinä ja minä, nuoruuden ystävät.” (Ohikulkija, s. 15.)

 

Rusko, Jussi

Nokialainen Jussi Rusko on syntynyt Tampereella 25.2.1944. Veturiasentajana työskennellyt Rusko on ollut freelance-toimittaja vuodesta 1967 sekä kuulunut Pirkkalaiskirjailijoiden johtokuntaan vuoteen 2005 asti. Omat teokset ovat pääasiassa runokokoelmia, joista ensimmäinen on Jokunen suudelma ja tarttuva nauru (1992) ja uudempia mm. Tinnitusta, tykytystä ja muita nyrjähdyksiä (2006) sekä Lyhyitä ja pitkiä tunteja (2014). Yhteistyönä Erkki Auran kanssa on syntynyt kolme näytelmää. ”En voi kuvitella tilannetta, että en kirjoittaisi mitään. Se on elämän pieniä nautintoja ja samalla suuria nautintoja”, hän kertoo.

TEKSTINÄYTE: ”Lumet kasaantuvat kuin eletty elämä. / Lapset virnistelevät, kevät urputtaa. / Olen siisti hiljainen oppilas, / leimanlyöjä, kättenpäälle panija, // jonka lapsellisilla uskomuksilla / pyyhitään taulu puhtaaksi. // Minä ajattelen puhtaita ajatuksia / puhtaassa valossa.” (Pirssi taivaaseen, Palladium-kirjat 2002, s. 45.)

Jussi Rusko Kirjasammossa

 

Räikkönen, Erkki

Pieksämäellä 11.1.1941 syntyneen Erkki Räikkösen pääteos on romaanitrilogia Punainen harju (1975, 1977, 1979). Se kuvaa asiantuntevasti Nokian työväen vaiheita aina 1860-luvulta viime sotiin asti. Räikkönen tutustui ennen kirjailijanuraansa monenlaisiin ammatteihin; hän työskenteli mm. varastomiehenä, myllärinä, myyjänä ja merimiehenä.

Esikoisteos Jämä (1969) palkittiin Pirkanmaan nuorisoromaanikilpailussa kilpailun ulkopuolella, sillä sitä pidettiin pikemminkin aikuisten romaanina. Toinen romaani, nuorista ihmisistä ja avioliitosta kertova Rumba (1970) puolestaan voitti Weilin+Göösin kirjailijapalkinnon. Vuonna 1983 ilmestynyt viimeinen romaani Juhani Väkevä kuvaa aviokriisiä ja ammattiyhdistystoimintaa 1970-luvulla. Erkki Räikkönen kuoli Nokialla 12.5.2001.

Erkki Räikkönen Kirjasammossa

 

Syvälä, Maria

Maria Syvälä (virallisesti Maria Dammert) on syntynyt Ruovedellä 1975 ja asuu nykyisin Siurossa. Kahden kouluikäisen lapsen äiti harrastaa korutöitä, kalastusta ja mökkeilyä. Viisi teosta julkaissut Syvälä työskentelee myös toimittajana sekä istuu Pirkkalaiskirjailijoiden hallituksessa. Vaikka teokset edustavat eri genrejä, tematiikaltaan ne ovat lähellä toisiaan. ”Kirjoissani on läsnä äitiys ja lapsuus, maaseutu ja kaupunki, hoiva ja turvattomuus, mieli ja mielettömyys, tragedia ja komedia. Tahdon kirjoittaa unohdetuista, tallotuista ja haparoivista ihmisistä. Tulisin kai hulluksi jos en saisi kirjoittaa.”

Debyyttiään, runokirjaa Älä sylje minua syliisi (Robustos 2005) Syvälä pitää erityisasemassa, sillä ”kirjoitin sen uskallusrajan tuolla puolen ja siitä tämä kirjailijan ammatti sai alkunsa. Ja sitten on Koti, viimeisin romaanini. Sitä kirjoittaessani ymmärsin tärkeitä asioita kodista. Sain yhteyden tuonpuoleiseen henkien maailmaan kirjoitusvaiheen loppusuoralla – tai oikeammin se otti yhteyttä minuun.” Muita teoksia ovat äitiyttä tutkaileva Iltasuukko ja muita hellyysharjoituksia (2006), perhekriisistä selviytymisestä kertova romaani Onnen tyttö (2007) sekä Hanna Brusin kuvittama sarjakuvateos Kielteinen kotiäiti (2008).

Maria Syvälä kertoo vaikuttuneensa erityisesti Timo K. Mukan tuotannosta ja mainitsee myös venäläisen kirjallisuuden ja ”lukuisat viisaat lastenkirjat”. Luovan työn lähtökohtinaan hän luettelee: ”Lepo ja rutiinit, rakkaus, kuuluminen johonkin, johdatus, uskallus, ymmärrys, rehellisyys, herkkyys. Rytmi, runo, laulu.” Nokialaisuutta hän ei vielä sano hahmottavansa. ”Juureni ovat Pohjois-Hämeessä lapsuuskodin mullassa. Mieheni tosin sanoo, että olen punaposkisen Elovena-tytön kipinöivä italialaisversio. Siuroon kuitenkin haluan juurtua.”

Maria Syvälän kotisivut    Maria Syvälä Kirjasammossa

TEKSTINÄYTE: ”Raskun tienhaarassa seisoo Elviira. Hän empii hetken, mutta nostaa sitten kätensä hyvästelläkseen minut. Painan poskeni auton sivuikkunaan, nostan käteni kasvojeni viereen ja ehdin katsoa Elviiran surumielisiä silmiä ohikiitävän tuokion, ennen kun hän painaa päänsä alas. (…) Maa muuttuu, menen mukaan muutokseen. Kukaan ei odota minua Kaukolaan, kukaan ei tahdo minun palaavan. Isä ei kiiruhda minua ja Annia ja Jannea vastaan nähdessään meidän saapuvan autolla pihaan. Mutta saunarannassa isäni nousee aina järvestä kuin sotkan muna ja minä painaudun vasten isän märkää, ryppyistä ihoa. Me uimme lumpeiden seassa kuten aikaisemmatkin sukupolvet, me ohitamme rantamännyt, jotka tiputtavat vedet niskaamme sateen jälkeen. Kyllä minä kotiini jään.” (Koti, s. 135, Robustos 2010)

 

Tapiola, Kirsi

Kirsi Kristiina Tapiola (s. 1973) vietti lapsuutensa Nokialla, missä hänen vanhempansa asuvat edelleen. Hän tuntee kiitollisuutta pirkanmaalaisista juuristaan. Teologiksi ja kasvatustieteilijäksi kouluttautunut Tapiola toimi melkein vuosikymmenen ajan seurakuntapastorina ja on tehnyt myös opettajan sijaisuuksia. Vuonna 2010 hän perusti yrityksen Rohkea leijona Oy, jonka kautta julkaisi ensimmäisen proosateoksensa Emirin kuuperhe, osa 1. Fantasiaan kallistuva romaani kuvaa rakkautta sekä hyvän ja pahan välistä taistelua.

”Olen rakastanut kirjoittaa siitä asti kun opin kirjoittamaan. Arvostan niin monia satoja kirjailijoita, etten voi nimetä erikseen ketään. Juuri nyt luen Leonie Swannin teosta, josta pidän kovin.” Runokokoelmaansa Kuninkaan veriperillisiä: Isot jotka jalotteloo (Mediapinta, 2017) Tapiola on ammentanut omista elämänkokemuksistaan.

Tapiolalla on tekeillä elämäkerta, jonka kohdetta hän ei vielä paljasta.

TEKSTINÄYTE: ”Kuningas ja kuningatar Kirkkauden suomaa rakkautta täynnä, ovat tuskat taakse jättäneet. Muut ihmiset eivät enää ohjaa heitä. Heidän ohjeistuksensa tulevat korkeampia ja kirkkaampia teitä.”

Kirsi Tapiola Kirjasammossa

Toivola, Olavi

Olavi Toivola (s.1940) on julkaissut romaaneita ja tietokirjoja jäätyään eläkkeelle Nokian Paperin toimitusjohtajan tehtävistä 2001. Kirjallisuus on ollut lähellä sydäntä lapsuudesta asti. ”Aloitin lukemisen ja kirjastossa käynnit jo ennen kouluaikoja. Mieleisiä kirjailijoita ovat olleet mm. Mika Waltari, John Steinbeck ja Agatha Christie. Luen paljon ja monenlaista.” Toivola kertoo. Toivola kirjoitti ensin tietokirjan Puusta paperiin — Nokian Paperin historia vuosilta 1865-2005 huomattuaan, ettei pehmopaperialasta ollut olemassa minkäänlaista historiikkia. Yrityskummitoiminta siivitti kirjan Johtajan ilo ja tuska (2010), jota on käytetty aineistona korkeakoulujen yrittäjäkursseilla.

”Ensimmäiset romaanini Jahtivoudin kaksi elämää (2015) ja Abraham Braxin kunnia (2018) kertovat suvustani 1680-luvulta 1900-luvun alkuun. Niiden lukijapalaute on tuonut elämääni uusia, kaukaisiakin sukulaisia.”  Sattuman tuomio (2020) aloitti 1930-luvulle sijoittuvan Akseli Salo -dekkarisarjan, joka on jatkunut romaaneilla Viinitarhurin murha (2021) ja Laukaus salolla (2022). Niiden päähenkilöt ovat Toivolan tavoin syntyneet Tyrväällä, mutta toimivat Pirkanmaalla ja etenkin Tampereella, jossa kirjailija nykyisin asuu. ”Kirjoitan siis kotiseuduistani.”

”Olen jääräpäinen taustatietojen etsijä ja pyrin siihen, että kirjani ovat totuudellisia. Toinen tavoite on kirjoittaa ’vanhan ajan lukuromaaneita’. Viipyillen etenevä tarina mahdollistaa tapojen, ruokien sekä aikakauden keskustelunaiheiden kuvaamisen. Vakoilu ja rikosten selvittäminen antavat jännitteen. Myös kielen täytyy olla aikaan sopivaa.” Kaunokirjallisesti onnistuneimpana teoksenaan Toivola pitää Abraham Braxin kunniaa, josta tehtyä monologinäytelmää esitettiin Tyrvään Pappilan kesäteatterissa. ”Romaanin sirpaleiset historiankuvat ovat tyyliltään samantapaisia kuin Veijo Meren hienoissa, Suomen historiaa koskevissa tietoteoksissa.” (Jari Olavi Hiltunen AL 13.8.2018)

Toivola on kirjoittanut myös Nokia ennen ja nyt -lehteen sekä toiminut 25 vuotta Nokian Uutisten kolumnistina. ”Nokialla tein tärkeimmän osan työelämästäni. Asuimme siellä 37 vuotta, ja siellä syntyivät molemmat tyttäremmekin. Koen Nokian osaksi identiteettiäni.”

Wikipedia

Olavi Toivola Kirjasammossa

 

Tähtinen, Tero

Nokialla 11. 12. 1978 syntynyt Tero Tähtinen on julkaissut esikoisteoksenaan esseekokoelman Aurinko laskee Aleksandriassa (Savukeidas 2009). Hyvät arviot saanut teos käsittelee mm. vaellusta, askeesia, undergroundlyriikkaa ja buddhalaisuutta. Edellisvuonna Tähtinen valmistui maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Nykyisin hän pääasiassa kirjoittaa ja kääntää, vaikkei vielä pidäkään niitä ammattina. Vuonna 2014 julkaistiin sekä toinen esseekokoelma Virginian hiukset että Matti Mäkelän kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon pohjautuva Vanha metsuri ja metsähippi.

Kirjoittamisen Tähtinen aloitti ”aika nuorena. Olin yläasteikäisenä mukana bändihommissa ja väänsin pateettis-puberteettisia sanoituksia. Lukiossa törmäsin Dostojevskiin ja… siitä se kai lähti.” Luovan työn lähtökohdikseen hän tunnustaa luonnon ja hiljaisuuden. Hengenheimolaisia on löytynyt laaja-alaisesti Buddhasta H. D. Thoreau’hun, Douglas Couplandista Nanao Sakakiin; Suomesta mm. Paavolainen, Saarikoski, Manner, Pentti Linkola (”silloin kun on tolkuissaan”) sekä esseissäkin käsitelty nokialaisrunoilija J. K. Ihalainen.

Tähtinen mieltää itsensä mieluummin maailmankansalaiseksi kuin pirkanmaalaiseksi, ”mutta aina on kiva tulla reissuiltaan kotiinkin”. Kirjallisuuden ja matkailun lisäksi hän pitää vihreästä teestä, hatha-joogasta, zen-meditaatiosta ja luontopatikoinnista.

TEKSTINÄYTE: ”Istun rantakahvilassa ja katselen avoimien ikkunaluukkujen läpi ulos. Kaikki mitä näen – tuo tuulessa nyökkäilevä palmu, tuo merenpoukama, tuo raajarikkoinen nenäliinakauppias, tuo kolmijalkainen tuoli, tuo kohtaloaan keskellä jalkakäytävää uhmaava torakka – on kytketty maailman järjestelmiin ja siten yhteydessä toisiinsa. Kaikki maailmassa on yhtä ja universaalia verkostoa eikä mikään siinä koskaan ala eikä mikään siinä koskaan pääty. Esineet ja asiat ovat vain tajunnallinen illuusio. (…) Tänään on korkea päivä, hidas ja hiljainen, tänään en tee mitään erityistä. Aamulla kävin lyhyellä kävellä jossakin, haahuilin sinne tänne kaupungin varjoisilla pikkukujilla, en tullut minnekään. Annoin kadunkulmien notkua minussa. Sitten oikaisin jonkin puiston läpi, tulin rautatieasemalle ja se on minulle aina juhlahetki. Lopulta ostin kartan ja tajusin olevani eksyksissä. Nyt tiedän ainakin, minne en ole menossa.” (Aurinko laskee Aleksandriassa)

Tero Tähtinen Kirjasammossa

 

Valkama, Johanna

Nokialainen Johanna Valkama (s. 1982 Tampereella) on tradenomin tutkinnon suorittanut markkinointipäällikkö ja sivutoiminen kuvittaja. Pitkään haaveissa ollut ensimmäinen oma kirja syntyi, kun elämäntilanne salli historialliseen aiheeseen perehtymisen. Itämeren Auri (2016) käynnisti rautakauden Pohjolaan sijoittuvan romaanisarjan, jonka seuraavat osat ovat Linnavuoren Tuuli (2017) ja Kaukosaarten Aino (2018).

”Kyllä esikoiskirjalla on erityinen paikka sydämessäni. Toisaalta myös ensimmäinen satukirjani Hiidenväen tarinoita (2018) on tärkeä, sillä tein sen omille lapsilleni. Uskon, että jos itse viihdyn kirjoittamani tarinan parissa, lukijatkin viihtyvät. Pyrin kuvaamaan luonnon kauneutta, kadonnutta kansanperinnettä ja erilaisia tunnetiloja, joiden kautta voi hetken kuvitella elävänsä muinaisessa maailmassa.” Valkama nauttii mm. Jane Austenin, Kaari Utrion, Charles Dickensin ja Terry Pratchettin älykkäistä kirjoista sekä arvostaa tarinallista eheyttä ja yksityiskohtien tarkkuutta.

Pirkanmaalaisuus ja nokialaisuus ovat Johanna Valkamalle tärkeitä. ”Ajattelen usein, millaista elämä on ollut täällä kotikonnuilla muinoin. Ennen eläneet ihmiset haasteineen antavat perspektiiviä nykyajan ongelmille. Toisaalta mennyt aika tarjoaa pakopaikan aikaan, jolloin ihminen eli sopusoinnussa luonnon kanssa.” Kirjallisuuden ja kuvataiteen lisäksi Valkama harrastaa hevosurheilua, valokuvausta ja puutarhanhoitoa.

Johanna Valkaman kotisivut     Johanna Valkama Kirjasammossa

 

Valkama, Marja

Marja Valkama asuu Nokian Siurossa, Siuronkalliolla. Hän kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjoja. Ideat kirjoihin syntyvät oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Marjan mielestä mikään ei ole niin kummallista kuin oikea elämä. Ei mikään kirja tai leffa pysty kuin vaivoin jäljittelemään elämän omituisuutta. Marja kertoo, että hänellä on aina kirja suunnitteilla. Nimenomaan se kirja, joka saa vedet silmiin naurusta ja kenties itkustakin.

Kirjailijantyössään hän haluaa osata naurattaa muita ihmisiä. ”On ällistyttävän vaikeaa osata naurattaa. Helpompaa on kuvailla jonkun joutuminen liikenneonnettomuuteen kuin se miten järjettömän hauskaa kuutosluokkalaisilla oli koulun discossa”.

Marja Valkaman kirjassa Minä ja mun kaveri (2004) kerrotaan kahdesta kaveruksesta, Henristä ja Jerkusta. Ja vähän myös heidän isistään. Pojat asuvat samassa talossa ja pelaavat tietokonepelejä yhdessä. Eräänä päivänä tapahtuu onnettomuus.

Marja Valkama Kirjasammossa

 

Viinikka, Rauno

Syntyperäinen nokialainen Rauno Viinikka (s. 1940 Tottijärvellä) harjoitti kauppiaan ammattia, mistä aihepiiristä kertovat hänen suurelta osin omaelämäkerralliset romaaninsakin. ”Olen aina kirjoittanut asioista, jotka tunnen hyvin”, hän kertoo. ”Ryhdyin kirjoittamaan, koska halusin kertoa tarinoita — ja haluan vieläkin, ikä vain alkaa painaa. Halusin tuoda luettavaksi myös pienen osan paikallishistoriaa. Kirjani kuvaavat, miten kauppa muuttuu yhteiskunnan tahdissa. Olen kauppiasperheestä, mutta molemmat vanhempani lukivat ja isäni myös kirjoitti.”

Viinikan teoksia ovat vanhempien tarinan kertova esikoinen Kauppa joka ei suostunut kuolemaan (2003), Mitäs me kauppiaat (2005), Virhe piirustuksessa (2009, uud. p. 2016) sekä viimeisimpänä Irja Lastusen perintö (2019), rehevä romaani pispalalaisista persoonista ja hämärämiehiä vilisevästä Tampereen taidekaupasta. Lämpimällä huumorilla kerrottu tarina perustuu tositapahtumiin, joita kirjailija on höystänyt mielikuvituksellaan.

Rauno Viinikka on jäänyt leskeksi ja lapset ovat maailmalla. Kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa maalausta ja musiikkia. Kirjailijasuosikkeihin lukeutuvat Mika Waltari ja Väinö Linna; mieluista luettavaa ovat myös muistelmat, historia sekä venäläisklassikot. Paikallishistoriallisesti suuntautuneesta tuotannostaan huolimatta Viinikka mieltää itsensä vahvasti eurooppalaiseksi.

TEKSTINÄYTE: ”Kestolan Kustaan juopporetku isä, Aamos Kestola, oli parhaillaan köyttämässä hevostaan kaupan puomiin, kun Iines, mahdollisimman näkymättömänä sipsutellen, yritti livahtaa ohi.

— Tulin kauppaan, Kestola hihkui. — Joko etuovi on kiinni?

— Kiinni on, ja takaovi kans. Ei ole ketään kotona!, Iines kuulutti ja jatkoi matkaansa.

— Likka! Mihinkään et lähde, niin! Et ennen kuin tulet myymään mulle kopallisen kaljaa ja pötkön lauantaimakkaraa.” (Kauppa joka ei suostunut kuolemaan, s. 64-5.)

Rauno Viinikka Kirjasammossa

 

Westergård, Raija

Kiikoisissa 20.9.1955 syntynyt Raija Westergård työskentelee vanhustyössä sekä sivutoimisena kirjailija-kustantaja-toimittajana. Hän on julkaissut neljä teosta, joissa kaikissa on (lähi)historiallinen perspektiivi. Vuonna 2003 ilmestyi Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta, joka palkittiin vuoden kiikoislaisena kulttuuritekona. Seuraavan vuoden Pyynikin pihalinnut sisälsi sekä esseitä että novelleja; kolmas teos Jälkeen kahdeksantoista on jälleen novellikokoelma. Vuonna 2007 Westergård julkaisi oman kustantamonsa Finkerporin kautta romaanin Maria, jota hän pitää tärkeimpänä teoksenaan. Hän kertoo siinä ”tositarinan, jota en dokumenttien puutteessa voinut kirjoittaa toisin. Kansalaissodan naissotilaat ovat tabu, johon ei juuri ole koskettu. Teos on tärkeä minulle myös siksi, että isoäitini serkku oli naissotilas ja kuoli ’keuhkotautiin’ Hämeenlinnan vankileirillä.”

Kirjoittamisen pariin Westergårdin innoitti nippu isoäidille lähetettyjä kirjeitä. ”Niistä avautui minulle uusi maailma, ja aloin tutkia mm. siirtolaisuutta ja kylätappelukulttuuria tarkemmin. Tuskin koskaan kyllästyn menneisyyden tarinoihin, koska sieltä löytyy aina ’uusia’ aineiksia. Toki katselen myös nykypäivää, mutta vetäytyminen omaan sisäiseen maailmaan on kuitenkin yksi luovan työn peruspilari.” Westergårdille tärkeitä kirjailijoita ovat mm. Väinö Linna, venäläisklassikot Tsehov, Dostojevski, Pasternak ja Tolstoi, ranskalaiset Charles Baudelaire ja Marcel Proust, sekä tietysti hämeenkyröläinen F. E. Sillanpää, jonka nimikkoseuran johtokuntaan Westergård kuuluu. Kirjallisuuden lisäksi hän harrastaa puhallinmusiikkia, mietiskelyä ja luonnossa lenkkeilyä.

TEKSTINÄYTE: ”- Äiti ammuttiin kuin eläin, vanhus sanoo äkkiä tasaisella, rauhallisella, jopa ilmeettömällä äänellä ja kääntyy vaivalloisesti pyörätuolissaan katsomaan minua kiinteästi suoraan silmiin. Tummat silmät porautuvat tietoisuuteeni kuin takan mustat kekäleet talvi-iltana, hiljalleen hiipuvan hiilloksen jälkeen. (…) Marian tummassa katseessa on jotain selittämätöntä, suurta, pysäyttävää. Syytöstäkö? Ei. Marian olemuksessa ei ole syytöstä. Miksi olisi? Hän ikään kuin vain toteaa tuon kaukaisen tapahtuman, jonka yksityiskohdat hän on halunnut unohtaa ajat sitten, vain unohtaa, koska niin on ollut parempi. Kuulemma. Niin on ollut maan tapa kautta historian.” (Maria, s. 16. 2007)

Raija Westergård Kirjasammossa