Nokialaiskirjailijat

Tällä sivulla esitellään nokialaisia tai Nokialla asuneita kirjailijoita. Esittelyt tehdään pääsääntöisesti kirjailijan täyttämän kyselylomakkeen pohjalta. Ensimmäisen teoksensakin julkaisseet ovat tervetulleita mukaan.

Aho, Hannu

Nokialla 23.2.1948 syntynyt, 20.10.2012 kuollut, Tampereella asunut Hannu Aho aloitti kirjailijanuransa WSOY:n nuortenromaanikilpailun voittaneella teoksella Kaukana vihreä meri (1976). Seuraavana vuonna ilmestyi hänen läpimurtoromaaninsa Saara, joka näytti suuntaa Ahon tulevallekin tuotannolle; hänen karhean boheemit henkilöhahmonsa sinnittelevät yksilöllisyyden puolesta laman ja työttömyyden Suomessa.

Romaanissa Sininen talo (1985) päähenkilö on näyttelijä, ja romaanin Visto (1993) minäkertoja on kuvataiteilija. Kielen virtuoosiksi luonnehdittu Aho on kirjoittanut myös novellikokoelman Taivaan valuuttaa (1990) sekä neljä kuunnelmaa. Hänelle on myönnetty useita palkintoja, mm. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto viisi kertaa. Romaanille Kello 4.17 (1996) myönnettiin Runeberg-palkinto. Siinä armottomaan kerrontatyyliin on sekoittunut aiempaa enemmän runollisuutta.

Hannu Aho Kirjasammossa

Aho, Taimi

Kauniisti toimitettu, omakustanteinen runokokoelma Rakentava rakkaus (2003) on saanut paljon myönteistä palautetta. Sen kirjoittaja Taimi Aho oli syntynyt Ylöjärvellä 25.4.1927 ja viettänyt eläkepäiviään Nokialla. Hän oli kouluttautunut laborantiksi sekä työskennellyt osastonhoitajana tamperelaisissa tavarataloissa. Taimi Aho menehtyi Nokialla 12. tammikuuta 2015.

Kirjoittamisen lisäksi Aho harrasti valokuvausta, urheilua, matkustelua ja musiikkia; hän oli kierrellyt laulaja-kitaristina myös ulkomailla, mm. Floridassa, josta amerikansuomalaiset veivät hänet pariksi viikoksi Kuubaan. Runoilu ja musisointi olivat kulkeneet käsi kädessä. Monissa juhlissa esiintyneeltä Aholta pyydettiin usein onnittelulauluja. Eino Leinosta pitänyt runoilija tunsi henkilökohtaisesti Väinö Linnan ja Lauri Viidan.

TEKSTINÄYTE: ”Tuletko siistimään sieluni kaapin / jota aina vain pengon ja raapin? / Hyllyillä kamaa jos jonkinlaista. / Ala-arvoista aivan ja sekalaista. / Voit viskata vihaiset ankeat aikeet. / Pois hävittää hermoilut hirveät vaikeet. / Järjestä järkeni rippeet riviin. / Heittele himoni, hulluimmat haluni kiviin! / Kärsimykseni kierrä kääröihin hyllyyn alimmaiseen. / Jätä anteeksiantoni avoimeksi vierelle ymmärryksen / ylös ylimmäiseen. / Siivoa syvemmältäkin synkkyydestä. Ota selkoa: / miksi säilytän siellä elämän pelkoa?”

(Rakentava rakkaus, alku runosta ’Siivooja saa paikan!’, s. 6)

Alfreds-Välimäki, Mirka

Mirka Alfreds-Välimäki (s. Kurussa 1982) vietti lapsuutensa Pirkkalassa ja tuli ylioppilaaksi Tampereen Rudolf Steiner -lukiosta 2002. Nokialle hän muutti vuonna 2009. Tottijärvellä asuvaan perheeseen kuuluu yrittäjämies, vuosina 2010 ja 2012 syntyneet pojat sekä osa-aikaisesti myös tytär miehen aiemmasta suhteesta. Mirka pitää lukemisesta, teatterista, elokuvista, kirpputoreista ja avantouinnista. Eri ammatteja kokeiltuaan hän on hyväksynyt kotiäitiyden menevän kaiken edelle, myös kirjoittamisen, jota hän on harrastanut lapsesta asti.

”Minulla on aina ollut hyvin vilkas mielikuvitus ja kirjani kertovatkin omasta lapsuudenaikaisesta mielikuvitusystävästäni Enttelimanttelista. Muistan hyvin yhteiset seikkailumme ja siksi kirjat perustuvat lähes todellisiin tapahtumiin.” Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja teekutsut ilmestyi alkuvuodesta 2011 ja seuraava, Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja haapatontut, saman vuoden joulukuussa. Kirjat on kuvittanut tekijä itse. Vuodelta 2011 on myös kirja nimeltä Kotitontut. Lastenkirjat julkaistiin entisellä sukunimellä Alfreds. Ensimmäinen aikuisille suunnattu teos Mummo on Jumala (2016) on avoin tunnustus omalle mummolle ja samalla kunnianosoitus kaikille isoäideille. ”Tämä kirja olkoon myös muistutus siitä, että jokainen vanhus on arvokas. Ihmisarvo ei muutu vanhetessa, päinvastoin. Kaikkia vanhuksia on kohdeltava arvokkaasti ja hoidettava yhtä tarmokkaasti kuin syntyessään.”

”Rakastan satujen kirjoittamista ja ammennan paljon lapsilta. Minulle ei ole vaikeaa heittäytyä lapsen maailmaan, sillä omaan yhä rutkasti lapsenmielisyyttä. Tietyllä tavalla olen taiteilijasielu, oman tieni tallaaja pää täynnä mielikuvitusta.” Kirja, joka liikuttavuudessaan edelleen itkettää Mirka Alfredsia, on H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö. Lastenkirjallisuuden lisäksi hän lukee monenlaista kirjallisuutta John Irvingistä Kafkaan ja Coelhosta Turkkaan. Kymmenvuotiaana luettu Taru sormusten herrasta on ollut elämys, jonka rinnalla kyseiset elokuvat ovat aiheuttaneet pettymyksen; hän ei halua katsoa elokuvia, jotka on tehty hänen lukemiensa kirjojen pohjalta.

TEKSTINÄYTE: ”Jaan tämän kokemuksen kanssasi, kunhan vain uskot siihen mitä luet tai kuulet kirjasta. Ja muista, että mielikuvituksesi piirtää parhaimmat kuvat kunhan vain muistat tarpeeksi kuvitella! (Mielikuvitusystäväni Enttelimantteli ja haapatontut -kirjan takakansi)

Mirka Alfreds kustantamon kotisivulla ja Kirjasammossa. Sekä kustantamo, Alfreds että Enttelimantteli-hahmo löytyvät myös Facebookista.

Antila, Hillevi

Vuodesta 1946 Nokialla asunut Hillevi Antila (s. Ylöjärvellä 27.4.1926, k. Nokialla 8.10.2017) julkaisi runokokoelman Kuu joen yllä (Pilot, 2004). Hänelle kertyi menestystä jo kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa, ja sittemmin hän sijoittui hyvin mm. Tampereen työväenopiston, Tampereen kaupunginkirjaston sekä Nokian Uutisten ja seurakunnan kirjoituskilpailussa. Antila oli toiminut Urhatun kesäkodin emäntänä sekä useissa luottamustoimissa.

Aiemmin myös runonlausuntaa ja kuorolaulua harrastaneelle Antilalle lukeminen ja kirjoittaminen oli aina ollut tärkeä henkireikä. Hän arvosti runoilijoista mm. Eino Leinoa, Rakel Liehua ja Eeva-Liisa Mannerta sekä nimesi erityisen vaikutuksen tehneeksi kirjaksi Bernard Schlinkin romaanin Lukija.

TEKSTINÄYTE: ”Vasta jälkeenpäin / tajunnan virta teki koostetta; / Minuutinkin myöhäisempi ajoitus, / niin muutamaa pikaista dialogia / ei olisi ollut, muistiin nousevien / takaumien monikerroksellisuutta, / pohjalla anteeksi pyytävää minuutta. // Ja perääntymisen mahdollisuuttakaan / ei enää ollut, / elämän tarjoamasta maljasta / oli vain juotava / pisara pisaralta.” (Kuu joen yllä, runo ’Elämän malja’, s. 101.)

Hillevi Antila Kirjasammossa.

Davis, Kaarina

Siuron suunnalla Hämeenkyrön Alhonlahdella asuva Kaarina Davis (s. 1970 Illinois, Yhdysvallat) on julkaissut tähän saakka kaksi omakohtaista teosta. Tieto-Finlandia –ehdokkaanakin ollut Rankka kutsumus : Sairaanhoitajan päiväkirja (Nemo 2007) kertoi sairaanhoitajan kokemuksista, työoloista ja alan arvostuksesta Suomessa. Kirja sai paljon kiittävää palautetta ja sille myönnettiin Mielenterveysseuran tunnustuspalkinto. Davisin luovuttua sairaanhoitajan töistä ja muutettua maalle luontoyrittäjäksi hän jatkoi muistelmalinjalla teoksessa Irti oravanpyörästä (Nemo 2010); teemoina ovat mm. elämänmuutos, onnellisuus ja ekologinen elämäntapa.

Kirjoittaminen alkoi työssä koettujen epäkohtien purkamisesta päiväkirjaan. Esikoiskirjansa ansiosta Davis sai luottamusta kirjoittajankykyihinsä. Toisesta kirjastaan hän toivoo, että siitä tulisi muillekin kuin hänelle itselleen merkittävä kirja, ja että ”se toimisi keskustelunavaajana ja herättäjänä luonnonläheisempään elämäntapaan. Voimme lisätä onnellisuuttamme ja ympäristömme hyvinvointia yllättävän pienillä muutoksilla, kun ymmärrämme elintason ja elämänlaadun eron ja katsomme ympäristöämme toisin silmin.” Kysymykseen luovan työn lähtökohdista Davis vastaa: ”Luonto. Intohimo kirjoittaa ja lukea. Toisinajattelu. Aika ja vapaus. Mielenkiintoinen elämä.” Tärkeitä lukukokemuksia ovat olleet Thoreaun Elämää metsässä, Yrjö Kokon Laulujoutsen sekä Eeva Kilven teokset.

TEKSTINÄYTE: ”Tulin siihen tulokseen, että naisellisuus on käsite, joka liittyy melko kiinteästi kaupunkiin. (…) Minun takanlämmitystaidoillani piti olla vähintään kahdet villasukat päällekkäin, että tarkenin. Mitä väliä siinä vaiheessa oli, minkä väriset varpaankynteni olivat? Paitsi että ne olivat siniset, kun varpaani olivat niin jäässä. Takan sytyttäminen ja tulen ylläpitäminen kun ei käynyt niin helposti kuin olin kuvitellut. Asettelin puut hienosti, laitoin niiden alle tuohta ja paperia. Sytykkeet paloivat aina komealla roihulla ja hetken tunsin itseni osaavaksi. Tuokion päästä tuli oli sammunut ja puut vain hiukan mustuneet.” (Irti oravanpyörästä, s. 56)

Siirry Kaarina Davisin blogiin.

Heino, Marja-Liisa

Kirjastonhoitajaksi kouluttautunut, perheineen Nokialla asuva yhteiskuntatieteiden maisteri Marja-Liisa Heino (s. 1969) on kirjailijana keskittynyt rikoskirjallisuuteen, mutta kaunokirjallisista ansioista tinkimättä. ”Kolmessa ensimmäisessä romaanissani kokeilin erilaisia kerrontatapoja ja -tyylejä yrittäessäni löytää avaimen hyvän viihteen kirjoittamiseen. Karli Eerola -sarja on tämän opintomatkan summa: yritys kirjoittaa dekkaria, joka olisi myös onnistunut romaani, eli sisältäisi mielenkiintoisia ja syvällisiä henkilöhahmoja, vetävää tarinaa, omaäänistä kerrontaa sekä tietysti kiinnostavan ja realistisen rikosjuonen.”

Pikkurikolliselle kertojanäänen antava esikoisromaani Enkelimies (2006) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toinen romaani, järjestäytyneempää alamaailmaa mustan huumorin keinoin käsittelevä Suomen suuntaan (2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Jatkosotaan ajoittuvan Niemisen tyttövainaan tapauksen (2011) keskiössä on lotan tappo; teosta voisi luonnehtia tutkielmaksi pelosta ja sen leviämisestä. Rikosylikonstaapeli Karli Eerola, laulavan romanitähden poika, tutkii rikoksia teoksissa Astuit väärään autoon (2013) sekä Älä tähti putoa (2015). Kirjailijan mielessä kytee jo uusien Eerola-dekkarien juonia.

Aiemmin Marja-Liisa Heino purki luomisvimmaa sarjakuvien piirtämiseen parin vuosikymmenen ajan. ”Pohjimmiltani olen aina ollut enemmän tarinankertoja kuin kuvataiteilija. Piirtäessä on sidottu työpöytään ja rasittavaan työskentelyasentoon, mutta romaania voi muokata päässään vaikka linja-automatkalla. Tästä näkökulmasta kirjoittaminen on hyvin palkitsevaa”, Heino kertoo. Hänen kaikki teoksensa sijoittuvat Pirkanmaalle, ja Eerola-sarjassa liikutaan nokialaisille tutunomaisessa kaupungissa, jonka nimeä ei kuitenkaan koskaan kerrota.

TEKSTINÄYTE: ”Eerolan huonekalut oli valittu käytännöllisyyttä ajatellen, mutta huoneessa oli myös jotain vanhaa ja kaunista, Elias Johansenin, Eerolan isänisän valmistama pieni kaappi. Eerola kurkotti ja siveli sormillaan sen pintaa, ovea ympäröi puinen ruuskuköynnös. Eerola ajatteli isäänsä, tämän lukemattomia öitä lukemattomissa hotelleissa, hotellien sänkyjä joissa naiset olivat maanneet hameenhelmat vesirajaan kohonneina, ja tunsi ärtymystä ihmisten holtittomuuden vuoksi.” (Astuit väärään autoon, s. 96-97)

Marja-Liisa Heino Kirjasammossa.

Hulkko, Johanna

Johanna Hulkko (s. 1.2.1969 Oulussa) asuu viisihenkisine perheineen Nokialla. Työkseen hän kirjoittaa, opettaa ja käsikirjoittaa. Hän on opiskellut venäjän kääntämistä ja tulkkausta Tampereella ja Pietarissa.

Hulkko harrastaa lukemista, uimista ja geokätköilyä. Hän on opiskellut kirjoittamista mm. Viita-akatemiassa, Oriveden Opiston kursseilla sekä Jyväskylän yliopistossa. Hän on Pirkkalaiskirjailijoiden ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen.

Johanna Hulkon esikoisromaani Säkeitä Pietarista (Tammi, 2009) kertoo rakkaudesta kirjoihin, venäläiseen runoilijaan Anna Ahmatovaan ja Pietariin. Hän sai romaanista Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnon vuonna 2010.

Toinen romaani Jostakin kotoisin (Tammi) ilmestyi syksyllä 2011.

Geokätköilyn maailmaan sijoittuvassa romaanissa pohditaan jälkiä, joita ihmisistä jää maailmaan ja toisiin ihmisiin.

Siirry Johanna Hulkon kotisivuille.

Husa, Risto

Risto Husa (s. 1934 Lappajärvellä) valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja toimi opettajana Nokialla jo vuodesta 1960 lähtien. Hän jäi eläkkeelle historian ja yhteiskuntaopin vanhemman lehtorin virasta vuonna 1994. Sen jälkeen hän on toiminut aktiivisesti paikallishistorian ja kotiseututyön parissa. Luottamustoimien lista on pitkä (mm. kaupunginvaltuustossa 1969-2000 ja kirjastolautakunnan puheenjohtajuus 1965-1982). Lionseissa Husa on toiminut yli 40 vuotta ja senioritanssien ohjaajana kymmenen vuotta. Aikaa on löytynyt myös golfin ja alppihiihdon harrastamiselle.

Kirjatuotannostaan Risto Husa nostaa merkittävimmäksi Rokka-trilogian. ”Tutustuin inkeriläiseen alikersantti Antti Rokkaan ja sain hänen muistelmansa. Heti alun perin kiinnosti yhteys Väinö Linnaan.” Husa löysi useita dokumentteja, jotka liittävät Rokan (alias Rantavuoren) ja Linnan tiet toisiinsa, vaikka Linna erinäisistä syistä siirsikin romaanihahmonsa sankariteot toiselle sotilaalle. Trilogia käsittää teokset Alikersantti Antti Rokka. Elämäkertatutkimus (2000), Inkerin urheat Rokat ja Raput (2002) sekä Nyt puhuu alikersantti Antti Rokka (2007). Kirjoittajana Husaa on kannustanut halu tuoda sota-ajan tärkeitä ’rivihenkilöitä’ julkisuuteen. Vuonna 2008 ilmestyi kirja Kärkitaistelija Eino Hartikka. Myös omaa sukuaan hän on tutkinut jo puolen vuosisadan ajan, tuloksena Husan suursuku (2005) ja Husan suvun tervaskantoja (2010).

Väinö Linnan lisäksi Husalle mieleistä kirjallisuutta on mm. Ilmari Turja (”reirua pohojalaisuutta”), Sofi Oksasen Puhdistus sekä historiallinen kirjallisuus muutenkin. Nokialaisuus ja sen edistäminen on sydäntä lähellä; Nokia-Seuran puheenjohtajana lähes 30 vuotta toiminut Husa on vuosikymmenten saatossa ideoinut monia kesätilaisuuksia kuten Hinttala soi ja Pirkantulet, sekä antanut ehdotuksen Pirkanmaan puvusta ja viiristä. Vuonna 2011 ilmestyy uusi kirja Eepe – Penttilän sanavalmis isäntä.

TEKSTINÄYTE: ”Viljam Pylkäs toimi epäilemättä Rokan roolihenkilön toiminnallisena, sankarillisena esikuvana. Linna tarvitsi Rokan persoonallisuuden rakentamiseen kuitenkin muitakin aineksia, jotka siirrettiin muilta henkilöiltä, mm. inkeriläiseltä kansakoulunopettajalta ja heimopataljoonassa kunnostautuneelta taistelijalta, alikersantti Antti Rokalta. Hän luovutti romaanihenkilölle nimen, sotilasarvon, ulkonaisen henkilökuvan sekä aimo annoksen persoonallisuudestaan. Neroudellaan Väinö Linna pystyi luomaan eri aineksista syntyneen Rokka-hahmon, joka suomalaisten ajatuksissa on kasvanut kansalliseksi ikoniksi. Nerokkaasti hän myös häivytti Antti Rokan muut esikuvat, Viljam Pylkäs jäi ’siksi oikeaksi’.” (Nyt puhuu alikersantti Antti Rokka, s. 220.)

Siirry kustantamon esittelyyn.

Huuskonen, Taisto

Sotakirjailijana muistettu Taisto Huuskonen (1925 – 1990) asui Siurossa siihen saakka, kun hän vuonna 1949 muutti morsiamineen Neuvostoliittoon. 1960-luvulla Petroskoissa julkaistu maatalousaiheinen romaanipari Huomisen oraat ja Maa kaipaa isäntää vastasi sosialistiseen tilaukseen; teos käännettiin myös venäjäksi ja se toi julkisuutta sekä Huuskoselle että kolhooseista muodostetulle Kentjärven valtiontilalle.

Kannaksen suurtaisteluista kertova Teräsmyrsky Kannaksella (1970) oli merkkitapaus niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa. Väinö Linna kirjoitti siitä myönteisen arvion Punalippu-lehteen. Paluuta Suomeen vuonna 1976 seurasi muistelmateos Laps Suomen (1979), jossa kirjailija tarjosi kaunistelemattoman kuvauksen neuvostoyhteiskunnan arjesta. Aikalaiskritiikki oli osin negatiivista, mutta kirjasta tuli nopeasti suurmenestys ja siitä on otettu yhä uusia painoksia. Puolisonsa elämänvaiheista Huuskonen julkaisi viisi vuotta myöhemmin romaanin Ennin tarina.

Sotaromaanit Teräsmyrsky, Jermut sekä Jermut jatkosodassa ovat huumorin sävyttämiä kuvauksia rivimiesten tasolta. Viimeiseksi jääneessä romaanissa Moukarin kaiku (1988) seurataan hämäläiskylän tapahtumia kansalaissodan tiimoilta, punaisten näkökulmasta.

Taisto Huuskonen Kirjasammossa.

Ihalainen, J. K.

Siurossa asuva J. K. Ihalainen (s. 6.1.1957 Tampereella) on todellinen kirjatyöläinen: hän kirjoittaa, kustantaa, painaa ja toimii kirjojensa kirjakauppiaana omatoimisesti. Hän on myös kääntänyt runoutta, ja hänen omia runojaan on käännetty ruotsiksi ja ranskaksi. Noin kolmenkymmenen teoksen tuotannostaan Ihalainen nostaa esiin maailmanrunouden antologian Yön häntäluu (1998), jossa hänen luovan työnsä lähtökohdat — kansojen suullisen perinteen, myyttien, syntytarinoiden ja rituaalien tutkiminen – näkyy kouriintuntuvasti.

Vuonna 2003 ilmestyi valittujen runojen kokoelma Eurooppalainen kuolemankirja; Peter Lauritsin vinkeästi kuvittama Takaperinlukua ilmestyi 2007. Tietokirjailijana Ihalainen on paneutunut mm. Mongoliaan, hampunviljelyyn, yrttiviinoihin, Arthur Rimbaudiin ja alkuperäiskansojen asumuksiin.

TEKSTINÄYTE: ”Hän on tullut karhuamaan / Nokian kirjaston myöhästymissakkoja, / ja hänellä on kädessään paperi, / joka lienee lasku. Hämmennyn / suuresti tästä kaikesta. Otan / heiltä vastaan heidän painotuotteensa, tuikkaan ulosoton ja taivaskirjeet / hellaan, laitan puuta perään, / ja väännän sätkän.”

(ote runosta ’Kolme vierasta naista’. Takaperinlukua, Palladium-kirjat 2007, s. 91.)

J. K. Ihalainen Kirjasammossa.

Joenpolvi, Martti

Käkisalmella 19.4.1936 syntynyt Martti Joenpolvi on niittänyt mainetta ja palkintoja yhtenä maamme vahvimmista novellikirjailijoista. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään mainostoimittajana työskennellyt Joenpolvi aloitti kuitenkin romaaneilla. Esikoisteos Kevään kuusi päivää ilmestyi vuonna 1959. Viides teos Johanneksenleipäpuu (1967) sisältää kaksi laajaa novellia, ja siitä lähtien hän on julkaissut voittopuolisesti novellikokoelmia, joista nimettäköön mm. Kuparirahaa (1969), Kauan kukkineet omenapuut (1982), Haastemies (1984) sekä Jalopuumetsä (1992).

Joenpolvea luonnehditaan usein miehisen ahdistuksen ja yksinäisyyden kuvaajaksi, mutta hänen teoksistaan löytyy toki myös lakonista huumoria ja ironiaa. Myöhemmässä tuotannossa keskeiseksi teemaksi nousee vanheneminen. Joenpolvi kirjoittaa tiiviisti mutta impressionistisesti, Aleksis Kivi -palkintolautakunnan sanoin ”arjesta ohi arkisuuksien”. Pari radiokuunnelmaakin tehneen prosaistin tekstit taipuvat hyvin myös TV-draamaksi: Matti Ijäksen ohjaamat Johanneksen leipäpuu ja Pala valkoista marmoria perustuvat Joenpolven novelleihin.

Martti Joenpolvi Kirjasammossa.

Jormanainen, Niina

Niina Jormanainen (s. 1982) asuu Nokialla aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. ”Juureni ovat täältä, enkä ole koskaan voinut kuvitella asuvani jossain muualla”, hän tunnustaa. ”Haluan myös, että lapseni saavat kasvaa tässä hyvässä ja turvallisessa ympäristössä.” Perustutkinnot hän on suorittanut catering-alalta ja painoviestinnästä. Hän toimii varavastaavana ja työsuojeluvaltuutettuna Tampereen Hoplop-leikkipuistossa ja käy vapaa-ajallaan kuntosalilla. Jormanaisen teokset Suhdesolmuja ja Yksi pieni elämä (molemmat vuodelta 2014) ovat psykologisia rakkausromaaneja.

”Haave kirjailijuudesta kehkeytyi jo pienenä tyttönä tarinoidessani ukkini kirjoituskoneella. Kirjoittaminen on ollut intohimoni siitä asti kun opin kirjoittamaan. Esikoisteoksen julkaisu oli tärkeä ponnahduslauta, joka toi lisää kirjoittamisvarmuutta ja taitoa käsitellä tekstiä myös muiden antamien kommenttien pohjalta.” Jormanainen kokee kirjoittamisen myös terapeuttisena kaikkien arkikiireiden keskellä, mutta hienointa on herättää lukijoissa tunteita ja ajatuksia.

Yksi Jormanaisen suosikkikirjailijoista on Mika Waltari: ”Yläkouluiässä suurin haaveeni oli saada käsiini Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, ja se oli suuri hetki kun sen sain!” Lukijana Jormanainen vaatii tekstiltä selkeyttä ja koukuttavuutta. ”Nykyisin pidän Eve Hietamiehen kirjoista ja luen mielelläni historiallisia teoksia, toisinaan minuun uppoaa myös nuorten fantasia kuten P. C. Castin Yön talo -sarja.”

Niina Jormanainen Kirjasammossa.

Kartesalo, Aini

Tyrväällä 30.8.1919 syntynyt Aini Kartesalo on julkaissut romaanitrilogian Sama kaiku on askelten, joka kuvaa hämäläistä maaseutua vuosina 1875-1934. Postinjakajana työskennellyt Kartesalo on sijoittunut hyvin kirjoituskilpailuissa 1980-luvulla. ”Kirjoitusharrastukseni lähti siitä kun kirjoitin satuja lapsilleni. Myöhemmin kaikenlaiset muistot alkoivat versoa novelleja, etenkin silloisten ihmisten kertomukset kovasta elämästään”, hän kertoo. Mm. Kalle Päätalo, Väinö Linna ja Laila Hietamies ovat innoittaneet häntä.

TEKSTINÄYTE: ”Isät raivasivat korpea rinnakkain, / nous kuokat ja laski voimakkaina, / oli toiveensa yksi ja sama aina. / Kivi kiveltä he etenivät rinnakkain. // – He peltonsa korpeen raivasivat, / nuo rakkaat isät Suomemme salojen, / ja he antaumuksella tekivät sen. / Tähän maahan on hikensä virrannut.”

(Sama kaiku on askelten osa III, 1990, s. 152.)

Aini Kartesalo Kirjasammossa.

Laitinen, Vesa

25.2.1951 syntynyt paljasjalkainen nokialainen Vesa K. O. Laitinen työskentelee paperiteollisuuden palveluksessa. Lukemisesta, filosofisesta mietiskelystä ja laiskottelusta pitävä Laitinen on osallistunut useille kirjoittajakursseille ja sijoittunut kirjoituskilpailuissa. Hän on jäsenenä kirjoittajayhdistys Tammerkynä ry:n hallituksessa. Runokokoelmansa Savesta valettu elämä hän julkaisi vuonna 2004.

”Lukemisen kautta tuli sisäinen tarve kirjoittaa myös itse”, Laitinen kertoo. Lähtökohtana on pyrkiä hahmottamaan itsensä kautta ympäröivää elämää. Hengenheimolaisikseen hän nimeää mm. Eino Leinon, Timo Pusan ja Kari Levolan. Myös Pablo Neruda, Fernando Pessoa, Edgar Lee Masters sekä venäläiset klassikot ovat olleet Laitiselle tärkeitä, erityisesti Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta. Lapsesta alkaen sivustakatsojaksi itsensä kokenut Laitinen ihmettelee jo koulussa esiintynyttä kyynärpäätaktiikkaa; hänelle aito rehellisyys on ainoa oikea tie.

TEKSTINÄYTE: ”Kulkea illalla kotiin / metsää mieli täynnä / vasussa makeita marjoja / kuusten latvoissa kultaa / ja polulla / lanta vielä lämmintä.”

Lepola, Lauri

Pohjois-Pirkkalassa (Nokialla) 23.6.1936 Korvolan kylässä syntynyt Lauri Lepola jäi eläkkeelle 1996 autoliikkeen johtajan pallilta. Työssään, pääasiassa Helsingissä, hän on joutunut kirjoittelemaan kaikenlaista ammattikirjallisuutta ja monenlaista muuta ammattiin kuuluvaa ”sälää”. Ilmeisesti hänelle jäi tästä jonkinlainen kirjoittamisen tarve.

Eläkkeellä ollessaan hän on kirjoittanut nokialaista paikallishistoriaa käsittelevät kirjat Kylä nimeltä Korvola (2010) ja Verinen Siuro (2011). Kirjat esitellään tarkemmin tekijän kotisivulla. Kansalaissodan käsittely jatkui kirjoissa Verinen Tampere (2012) ja Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 (2013). Myös joitakin hänen runojaan on julkaistu.

Lepola kirjoittaa mielellään paikallishistoriaa niin ettei se tunnu historiankirjalta. Ihmisläheisyys ja ihmisten tunteet ovat hänen perustanaan kaikessa kirjoittamisessa.

Siirry Lauri Lepolan kotivuille.

Lindström, Marjut

Kotkassa 1945 syntynyt, vuodesta 1972 alkaen Nokialla asunut Marjut Lindström on eläkkeelle jäänyt opettaja. Lukemista, elokuvia, purjehdusta, golfia ja hiihtoa harrastava Lindström on julkaissut kirjan isästään, yhteiskunnallisesta vaikuttajasta Sulo Hostilasta. Vankisellistä vallan kahvaan (2010) kypsyi neljässä vuodessa yhtä elämäkertaa suuremmaksi sukutarinaksi. ”Aihe löysi minut, koska ulkopuoliset osoittivat mielenkiintoa isäni elämäntyötä kohtaan. Jäätyäni eläkkeelle kaipasin itsekin henkisiä haasteita, ja kirjoittaminen tuntui helpolta. Kirjoittamalla vapauduin myös menneisyyden painolastista, vaikken sitä varsinaisesti käsitellytkään. Haluan tuottaa lukijoille iloa ja myötäelämisen hetkiä. Historioitsijana haluan myös auttaa lukijoita ymmärtämään nykyisyyttä ja ihmisen muuttumattomuutta ajasta riippumatta.”

Kirjan lisäksi Lindström on tehnyt pienimuotoisia historiallisia kuvaelmia, lehtiartikkeleita, juhlapuheita ja –esitelmiä ynnä muita kirjoitelmia. ”Luen kaikenlaista kirjallisuutta mutta erityisesti historiallisia romaaneja ja muistelmia; Mika Waltari ja Väinö Linna nousevat muiden yläpuolelle. Historioitsijoista arvostan Heikki Ylikangasta ja Martti Turtolaa, jotka ovat aihevalinnoillaan ja rohkeudellaan avanneet silmiä ja murtaneet myyttejä.” Monessa paikassa, myös ulkomailla asunut Lindström ei henkisesti tunne itseään nokialaiseksi, mutta on oppinut pitämään kotikaupunkinsa luonnosta ja vehreydestä.

TEKSTINÄYTE: ”Hostilan Sulo ja Kärkkäisen Väinö istuvat reput selässä Kotkan kalasataman laiturilla. Koulupäivä on päättynyt ja nyt odotellaan tuurimoottoria, joka veisi heidät kotiin Sunilanlahden toiselle puolelle. Viereisessä laiturissa kelluvat kalastajaveneet ovat aamulla purkaneet lastinsa, mutta joissakin on vielä purjeet ylhäällä. (…) Tänään pojilla on kiire kotiin ja painiharjoituksiin, joten nyt ei ole aikaa kauppapuuhiin. Joskus on tienattu hyvinkin rahaa kaupittelemalla isompien poikien kanssa lastausporukoille limonaadia ja muita virvokkeita, kun hikiset ja janoiset työmiehet ostivat ’kaupan’ tyhjäksi. Tavara oli saatu halvalla Pyötisen ja Popinniemen osuuskaupasta Kyminlaaksosta, mutta se myytiin tietenkin paljon kallliimmalla sataman työmiehille.” (Vankisellistä vallan kahvaan -kirjan johdannosta)


Lisko, Eeva-Maria

Eeva-Maria Lisko (s. 1980 Oulussa) muutti Nokialle 2011 asuttuaan seitsemän vuotta Tampereella. Taloushallinnon tradenomiksi Rovaniemellä opiskellut Lisko työskentelee media-alalla. Kirjoittaminen on ollut hänelle rakas harrastus kouluikäisestä lähtien; siskolle kirjoitettuja koiraseikkailuja seurasivat eri lehdissä nimimerkeillä julkaistut tarinat. Vuonna 2013 hän astui lopullisesti ulos pöytälaatikosta, kun keväällä julkaistiin uudistuneessa Reginassa kolme novellia omalla nimellä, ja syksyllä Voice-radiokanava lähetti 65-osaisen kuunnelmasarjan Pikku naisia 2.0. ”Se sai uskomaan omiin polkuihin ja uskaltamaan haaveilla enemmästä. Radiokuunnelmia tehdään Suomessa vain vähän, kolmen kuukauden mittaisia jatkokertomuksia kaupallisella radiokanavalla ei kukaan muu ollut tehnyt aikaisemmin.”

”Kirjoittamiseni on jo teini-iässä kummunnut ympärilläni tapahtuvista asioista, sattumuksista, paikoista ja ihmisistä, jotka saavat mielikuvitukseni nousemaan siivilleen. Sekä radiokuunnelmat, Novellikokoelma Kahvila että kaikki kolme romaanikäsikirjoitustani peilaavat tätä aikaa noin kolmekymppisen naisen elämässä.” Intohimoisena lukijana Lisko pitää tarinoista, joiden henkilöhahmoihin voi samastua ja joiden loppu on onnellinen tai ainakin toiveikas. Hän arvostaa Virpi Hämeen-Anttilan taitoa kirjoittaa vetävästi eri paikoista ja aikakausista sekä Niina Hakalahden tapaa tarkastella tavallisia ihmisiä, joiden suttuisesta arjesta kumpuaa tahatonta huumoria.

Nokialaistumisessa Eeva-Maria Lisko pitää itseään vielä alakoululaisena, mutta alun perin Tampere-aiheiseen Turistina kotikaupungissani -blogiin livahtaa yhä useammin Nokia-aiheisia päivityksiä. Myös nokialaista kotiseutukirjallisuutta kertynee omaan hyllyyn, kuten on aiempien kotipakkakuntien suhteen käynyt.

TEKSTINÄYTE: ”Olin ruokaa tehdessäni ajatellut Riinaa, muistanut hänen joskus kehuneen lempiravintolansa kanavartaita, soijassa marinoituja sellaisia. Olin kuvitellut hänen pitävän tekemästäni ruoasta ja kenties jopa kehuvan sitä myös, kiinnittävän aivan erityisesti huomiota siihen miten hienosti olin kuunnellut hänen puheitaan salaattiannoksista ja kanasta.

Mutta ei se tietenkään niin ollut mennyt, ei sinne päinkään. Riina oli tuijottanut lautastaan mykistyneenä ja kysynyt sitten oliko hän minun mielestäni liian lihava. Minä olin vastannut että ei ollenkaan, että juuri sopiva oli, mutta Riina oli päätellyt minun valehtelevan. Olin miettinyt vastaustani liian pitkään, siitä sen kuulemma tiesi. Olin epäröinyt vastatessani, tarkoittanut oikeasti että hän oli samalla tapaa ’sopivasti lihava’ kuin se laulun jättimäinen keijukainen, mutta jättänyt loput sanomatta. Olin Riinan mielestä salannut sen mitä oikeasti ajattelin, hän näki sen silmistäni, minun silmäni olivat nauraneet hänelle ja pilkanneet häntä. Mutta pahin rikokseni oli se, että olin tehnyt ruoaksi salaattia ja siksi Riina siis oli omasta mielestään minun mielestäni liian lihava, oikealla mielipiteelläni ei ollut mitään väliä.

– ”Kulta. Tule pois sieltä, ole kiltti. Keitin kahvit, tein jälkiruoaksi suklaakakun, se toivottavasti piristää mieltä”, maanittelin makuuhuoneen oven takana.

– ”Suklaakakun?”, kuului nyyhkäys oven takaa.

Odotin, että ovi aukeaisi ja saisin itkuisen pörröpään halattavakseni, sen suloisen Riinan, jota minä rakastin. Puristaisin sitä sylissäni lujaa, suutelisin siltä surun pois ja saisin kakkukahvien jälkeen napata sen kainalooni sohvalle tai kuljettaa makuuhuoneeseen takaisin pitääkseni sitä oikein-oikein hyvänä. Mutta ei. Ei se niin mennyt, ei ollenkaan niin.” (Novellikokoelma Kahvila, s. 171, Raivotar)

Eeva-Maria Lisko Kirjasammossa.

Lyijynen, Reijo

Nokialla 28.12.1957 syntynyt Reijo Lyijynen on kirjoittanut viihteellisiä rikosromaaneja, joista osa sijoittuu Nokian seudulle. Esikoisromaanistaan Kuun pimeä puoli (2002) lähtien hän on julkaissut teoksensa itse kustantajanimellä Kirjaviihde. Väkivallan ja seksin ryydittämiä romaaneja on ilmestynyt kirja vuodessa -tahtiin; vuonna 2006 Lyijynen poikkesi lyhyempään muotoon novellikokoelmallaan Merkillisiä juttuja. Arvostelut ovat todenneet, että kirjoissa on lennokasta juonenkehittelyä, vaikka ne kielellisesti jättäisivätkin toivomisen varaa. Kirjoittamisen ohella Lyijynen harrastaa musiikkia; hän soittaa sähköbassoa.

Reijo Lyijynen Kirjasammossa.

Martinheimo, Asko

Nokialla asunut Asko Martinheimo (1934 – 2002) työskenteli opettajana kansakoulussa ja peruskoulun yläasteella. Vapaana kirjailijana hän toimi vuosina 1983 – 1988 aloitettuaan kirjallisen tuotantonsa jo 60-luvulla. Arkirealismiin ankkuroitunut Tulvaniityn päämaja (1965) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi poikakirjaksi; elokuvamaisen visuaalinen kerronta ja puhekielinen dialogi olivat Martinheimon vahvuuksia myöhemminkin.

Nuortenkirjat Taivas rautaa (1966) ja Polttaa, polttaa (1968) ovat eräänlaisia suomalaisvastineita Salingerin maailmankuululle Sieppari ruispellossa -romaanille avatessaan minäkerronnan kautta päähenkilöidensä sisäistä maailmaa. Martinheimo kuvasi yhtä uskottavasti niin nappulaikäisiä poikia kuin aikuisuuden kynnyksellä kipuilevia nuoria. Hän laajensi repertuaariaan arkirealismin puitteista myös historialliseen seikkailuun (Kolme sissiä, 1980) sekä fantasiakirjallisuuteen, jonka pelinavaus Tuhkanaama ja Taivaantakoja (1987) sai Topelius-palkinnon.

Lisäksi Martinheimo kirjoitti näytelmiä, kuunnelmia, satukokoelman, novellikokoelmia sekä kirjoittamisoppaan Parempi lause: uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen (2000). ”Kirjoitan niin kuin kirjoitan, otan aiheeni läheltä, tästä päivästä tässä maassa ja näissä olosuhteissa. Olen yhteiskuntahakuinen olematta sitä varta vasten, itsetarkoituksellisesti”, moneen kertaan palkittu kirjailija kertoi tavoitteistaan.

TEKSTINÄYTE: ”Kaitsu veti nahkarotsin ylleen ja vilkaisi kelloa. Riittävästi aikaa. Pysäkille ehtisi viidessä minuutissa juoksemattakin. Ja hän oli varma, että Jaana tulisi kuitenkin viime hetkessä. — Jos tulisi. Epämiellyttävä ajatus, ja se jäsähti kuin nyrkki päin naamaa. Mitä sitä pohtimaan. Mutta tällä kertaa Jaana saisi odottaa.” (Mestarilaukaus ja muita novelleja, s. 47, ’Kello kuuden bussi’)

Asko Martinheimo Kirjasammossa.

Mäkinen, Pia

Tietokirjailija Pia Mäkinen on kotoisin Hämeenkyröstä, mutta asunut Nokialla jo 11 vuotta. Hän sanoo rakastavansa Nokiaa!

Alunperin sisätauti-kirurgisen sairaanhoitajan ammatissa toiminut kolmen lapsen äiti aloitti tietokirjailijan uransa v. 2003 julkaistulla kirjalla Ollaanko kirkkistä? : pelejä ja leikkejä koululaisille.

Pia kirjoittaa toiveiden ja omien kokemustensa perusteella. Hän haluaa helpottaa kaikkien lasten- ja aikuisten juhlia järjestävien työtä ja kiirettä.

Pia Mäkinen Kirjasammossa. Siirry siuro.infoon Pia Mäkisen sivuille.

Portin, Petter

Nokialla varttunut Petter Portin (s. 12.12.1940) on perinnöllisyystieteen emeritusprofessori Turun yliopistossa. Hän on mittavan tieteellisen julkaisutoiminnan ohella omakustantanut myös kaunokirjallista tekstiä, tuntien voimakasta kutsumusta molempiin. Runo- ja mietekokoelmia on ilmestynyt kuusi vuosien 1992 ja 2002 välillä. Tärkeimmälle sijalle tuotannossaan hän nostaa kuitenkin Biologian sanakirjan, jonka työryhmä sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2002. Luonnosta myös runouteen innoituksensa saava Portin ihailee Eeva-Liisa Manneria, Edith Södergrania ja Pentti Saarikoskea.

TEKSTINÄYTE: ”Mitä lähempää katsoo, / sitä tarkemmin näkee, / mutta ilman Kaukametsän / sinistä perspektiiviä.”

(Musta timantti, 2001, s. 38.)

Petter Portin Kirjasammossa.

Rasi-koskinen, Marisha

Jyväskylässä 1975 syntynyt Marisha Rasi-Koskinen muutti Pirkanmaalle Keski-Suomesta opiskeluiässä. Nokialla hän on asunut kolmilapsisen perheensä kanssa vuodesta 2005 ja viihtynyt hyvin, vaikkei olekaan paikkasidonnainen ihminen. ”Koti on siellä missä rakkaat ihmiset ovat.” Hän on valmistunut psykologian maisteriksi ja työskentelee psykologina. Hän harrastaa kirjallisuuden lisäksi valokuvausta, mökkeilyä ja matkailua.

Esikoisromaani Katariina (2011) kuvaa psykologisesti lapsen maailmaa epävarmuuksineen ja salattuine haaveineen. Rasi-Koskinen on menestynyt Pirkanmaan kirjoituskilpailussa (1. sija 2010), Turun yliopiston kirjallisuusaineiden ainejärjestön järjestämässä kilpailussa (1. sija 2010) sekä Martti Joenpolven novellikilpailussa (3. sija 2011). ”Minulla on aina ollut voimakas luovan ilmaisun tarve. Kirjoittaminen on siihen luontevin kanava. Olen kirjoittajana eräänlainen tutkimusmatkailija. Lähden liikkeelle yksityiskohdasta ja tarina kasvaa sen ympärille. Inspiroidun kaikesta kokemastani: elokuvista, kirjoista, hylätyistä paikoista, hiljaisista metsistä, unista, vapaana virtaavista ajatuksista.” Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä romaani Valheet (2013) käsittelee henkisiä ongelmia eri ikäkausissa. Tummasävyisen novellikokoelman Vaaleanpunainen meri (2014) ytimessä on isä-lapsi -suhde.

Marisha Rasi-Koskinen on vuodesta 2009 alkaen opiskellut kolmivuotisessa kirjoittajakoulutuksessa Viita-akatemiassa. ”Tärkeitä mukanani kulkeneita kirjoja, joihin palaan aika ajoin, ovat mm. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Majgull Axelssonin Kuiskausten talo, Maria Vaaran Likaiset legendat ja Kazuo Ishiguron Ole luonani aina.”

TEKSTINÄYTE: ”Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuivat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.” (Katariina, s. 21)

Mari Rasi-Koskinen Kirjasammossa.

Reinikainen, Satu

Jämsänkoskella syntynyt Satu Reinikainen on asunut v. 2005 lähtien perheineen Nokialla.

Satu kirjoittaa lastenkirjoja ja hänen mielestä tarinoiden kertominen ja kirjoittaminen on hauskaa. Satu kirjoittaa pitkiä ja lyhyitä tarinoita. Hauskoja, hassuja, iloisia, surullisia ja välillä jännittäviäkin. Ensimmäinen tarina, josta tuli ihan oikea kirja on Tiipatta, Jaakon kaveri. Kirja ilmestyi Mäkelän kustantamana syksyllä 2004. Se on kertomus Jaakko pojasta ja Jaakon mielikuvituskaverista Tiipatasta, joka on Jaakon paras ystävä. Ongelma on, että äiti ja isä eivät näe Tiipattaa ja unohtavat välillä koko kaverin olemassaolon. Tiipatta ja Jaakko kokevat monenlaisia seikkailuja, jotka jatkuvat kirjoissa Tiipatta ja reppuretki (2005) sekä Tiipatta ja Herneprinsessa (2006). Tiipatta kirjat on kuvittanut Martti Sirola.

Ulkomailla asumisen, sinne lähtemisen sekä Suomeen palaamisen tunnelmista on syntynyt tarinakirja Veikko-vaarin antiloopit (Kansanvalistusseura, 2005). Veikko-vaarin antiloopit kertoo lasten omista tuntemuksista ja kokemuksista. Kirjaa ovat olleet Sadun kanssa tekemässä Minna Inovaara ja Ilona Tikka. Kirjan on kuvittanut Jenni Noponen.

Siirry Satu Reinikaisen kotisivuille.

Riekkola, Pentti

Penttilän saunassa keskellä Nokiaa (entisessä Pohjois-Pirkkalassa) 2.2.1927 syntynyt Pentti Riekkola on julkaissut omakustanteina useita kokoelmia runoja, pakinoita ja mietteitä nimimerkillä Petri Rietu. Kirvesmiehenä ja muurarina työskennellyt Riekkola on harrastanut kirjoittamisen lisäksi yhdistystoimintaa sekä nuorempana urheilua.

Pöytälaatikkoon on kertynyt tekstiä paljon enemmänkin kuin mitä voi julkaista; lähtökohtana ovat elämänkokemukset ja tarve jättää jälkipolville myönteinen muisto itsestään. Tärkeimpinä teksteinään Riekkola pitää runoja sekä vielä julkaisemattomia muistelmia elämän varrelta.

TEKSTINÄYTE: ”Rakkaus luontoon voi tehdä ihmisestä runoilijan, tai sen ystävän.

Kosketuksen tuuleen, luonnon hajuihin ja niiden ainutlaatuisiin näkymiin”

(Mietteitä ja aforismeja elämän varrelta II, 2002, s. 25.)

Ruokola, Eero

Nokialaisen Eero Ruokolan (s. 21.4.1930) omakustanteinen runokokoelma Ohikulkija ilmestyi vuonna 2005. Teknikkona ja työnjohtajana toiminut Ruokola pitää kirjoittamista mielenkiintoisena harrastuksena, joka kehittää ihmistä monin tavoin. Runojen aiheet tulevat elämänkokemuksista, työstä ja luonnosta. Mielirunoilijoikseen Ruokola mainitsee Eino Leinon, Alpo Noposen ja V. A. Koskenniemen.

TEKSTINÄYTE: ”Ohikulkija pysähtyy, Hymyää. / Veitikka silmäkulmissa leikkii / tuuheain kulmain alla. / Tuttu ääni kysyy – Etkö muista, nuoruuden ystävää? / Silloin muistan. / Vuosikymmenten hämy häipyy pois / ja kaikki on kuin ennenkin. / Nyt jatkamme yhdessä matkaa hymyillen / sinä ja minä, nuoruuden ystävät.”

(Ohikulkija, s. 15.)

Rusko, Jussi

Nokialainen Jussi Rusko on syntynyt Tampereella 25.2.1944. Veturiasentajana työskennellyt Rusko on ollut freelance-toimittaja vuodesta 1967 sekä kuulunut Pirkkalaiskirjailijoiden johtokuntaan vuoteen 2005 asti. Omat teokset ovat pääasiassa runokokoelmia, joista ensimmäinen on Jokunen suudelma ja tarttuva nauru (1992) ja uudempia mm. Tinnitusta, tykytystä ja muita nyrjähdyksiä (2006) sekä Lyhyitä ja pitkiä tunteja (2014). Yhteistyönä Erkki Auran kanssa on syntynyt kolme näytelmää. ”En voi kuvitella tilannetta, että en kirjoittaisi mitään. Se on elämän pieniä nautintoja ja samalla suuria nautintoja”, hän kertoo.

Jussi Rusko Kirjasammossa

TEKSTINÄYTE: ”Lumet kasaantuvat kuin eletty elämä. / Lapset virnistelevät, kevät urputtaa. / Olen siisti hiljainen oppilas, / leimanlyöjä, kättenpäälle panija, // jonka lapsellisilla uskomuksilla / pyyhitään taulu puhtaaksi. // Minä ajattelen puhtaita ajatuksia / puhtaassa valossa.”

(Pirssi taivaaseen, Palladium-kirjat 2002, s. 45.)

Jussi Rusko Kirjasammossa.

Räikkönen, Erkki

Pieksämäellä 11.1.1941 syntyneen Erkki Räikkösen pääteos on romaanitrilogia Punainen harju (1975, 1977, 1979). Se kuvaa asiantuntevasti Nokian työväen vaiheita aina 1860-luvulta viime sotiin asti. Räikkönen tutustui ennen kirjailijanuraansa monenlaisiin ammatteihin; hän työskenteli mm. varastomiehenä, myllärinä, myyjänä ja merimiehenä.

Esikoisteos Jämä (1969) palkittiin Pirkanmaan nuorisoromaanikilpailussa kilpailun ulkopuolella, sillä sitä pidettiin pikemminkin aikuisten romaanina. Toinen romaani, nuorista ihmisistä ja avioliitosta kertova Rumba (1970) puolestaan voitti Weilin+Göösin kirjailijapalkinnon. Vuonna 1983 ilmestynyt viimeinen romaani Juhani Väkevä kuvaa aviokriisiä ja ammattiyhdistystoimintaa 1970-luvulla. Erkki Räikkönen kuoli Nokialla 12.5.2001.

Erkki Räikkönen Kirjasammossa.

Syvälä, Maria

Maria Syvälä (virallisesti Maria Dammert) on syntynyt Ruovedellä 1975 ja asuu nykyisin Siurossa. Kahden kouluikäisen lapsen äiti harrastaa korutöitä, kalastusta ja mökkeilyä. Viisi teosta julkaissut Syvälä työskentelee myös toimittajana sekä istuu Pirkkalaiskirjailijoiden hallituksessa. Vaikka teokset edustavat eri genrejä, tematiikaltaan ne ovat lähellä toisiaan. ”Kirjoissani on läsnä äitiys ja lapsuus, maaseutu ja kaupunki, hoiva ja turvattomuus, mieli ja mielettömyys, tragedia ja komedia. Tahdon kirjoittaa unohdetuista, tallotuista ja haparoivista ihmisistä. Tulisin kai hulluksi jos en saisi kirjoittaa.”

Debyyttiään, runokirjaa Älä sylje minua syliisi (Robustos 2005) Syvälä pitää erityisasemassa, sillä ”kirjoitin sen uskallusrajan tuolla puolen ja siitä tämä kirjailijan ammatti sai alkunsa. Ja sitten on Koti, viimeisin romaanini. Sitä kirjoittaessani ymmärsin tärkeitä asioita kodista. Sain yhteyden tuonpuoleiseen henkien maailmaan kirjoitusvaiheen loppusuoralla – tai oikeammin se otti yhteyttä minuun.” Muita teoksia ovat äitiyttä tutkaileva Iltasuukko ja muita hellyysharjoituksia (2006), perhekriisistä selviytymisestä kertova romaani Onnen tyttö (2007) sekä Hanna Brusin kuvittama sarjakuvateos Kielteinen kotiäiti (2008).

Maria Syvälä kertoo vaikuttuneensa erityisesti Timo K. Mukan tuotannosta ja mainitsee myös venäläisen kirjallisuuden ja ”lukuisat viisaat lastenkirjat”. Luovan työn lähtökohtinaan hän luettelee: ”Lepo ja rutiinit, rakkaus, kuuluminen johonkin, johdatus, uskallus, ymmärrys, rehellisyys, herkkyys. Rytmi, runo, laulu.” Nokialaisuutta hän ei vielä sano hahmottavansa. ”Juureni ovat Pohjois-Hämeessä lapsuuskodin mullassa. Mieheni tosin sanoo, että olen punaposkisen Elovena-tytön kipinöivä italialaisversio. Siuroon kuitenkin haluan juurtua.”

Siirry Maria Syvälän kotisivuille. Maria Syvälä Kirjasammossa.

TEKSTINÄYTE: ”Raskun tienhaarassa seisoo Elviira. Hän empii hetken, mutta nostaa sitten kätensä hyvästelläkseen minut. Painan poskeni auton sivuikkunaan, nostan käteni kasvojeni viereen ja ehdin katsoa Elviiran surumielisiä silmiä ohikiitävän tuokion, ennen kun hän painaa päänsä alas. (…) Maa muuttuu, menen mukaan muutokseen. Kukaan ei odota minua Kaukolaan, kukaan ei tahdo minun palaavan. Isä ei kiiruhda minua ja Annia ja Jannea vastaan nähdessään meidän saapuvan autolla pihaan. Mutta saunarannassa isäni nousee aina järvestä kuin sotkan muna ja minä painaudun vasten isän märkää, ryppyistä ihoa. Me uimme lumpeiden seassa kuten aikaisemmatkin sukupolvet, me ohitamme rantamännyt, jotka tiputtavat vedet niskaamme sateen jälkeen. Kyllä minä kotiini jään.” (Koti, s. 135, Robustos 2010)

Tapiola, Kirsi

Kirsi Kristiina Tapiola (s. 1973) vietti lapsuutensa Nokialla, missä hänen vanhempansa asuvat edelleen. Hän tuntee kiitollisuutta pirkanmaalaisista juuristaan. Teologiksi ja kasvatustieteilijäksi kouluttautunut Tapiola toimi melkein vuosikymmenen ajan seurakuntapastorina ja on tehnyt myös opettajan sijaisuuksia. Vuonna 2010 hän perusti yrityksen Rohkea leijona Oy, jonka kautta julkaisi ensimmäisen proosateoksensa Emirin kuuperhe, osa 1. Fantasiaan kallistuva romaani kuvaa rakkautta sekä hyvän ja pahan välistä taistelua. Nyttemmin Kirsi Tapiola opiskelee kokopäiväisesti tanssitaidetta.

”Olen rakastanut kirjoittaa siitä asti kun opin kirjoittamaan. Arvostan niin monia satoja kirjailijoita, etten voi nimetä erikseen ketään. Juuri nyt luen Leonie Swannin teosta, josta pidän kovin.” Runokokoelmaansa Kuninkaan veriperillisiä: Isot jotka jalotteloo (Mediapinta, 2017) Tapiola on ammentanut omista elämänkokemuksistaan.

Tapiolalla on tekeillä elämäkerta, jonka kohdetta hän ei vielä paljasta.

TEKSTINÄYTE: ”Kuningas ja kuningatar Kirkkauden suomaa rakkautta täynnä, ovat tuskat taakse jättäneet. Muut ihmiset eivät enää ohjaa heitä. Heidän ohjeistuksensa tulevat korkeampia ja kirkkaampia teitä.”

Kirsi Tapiola Kirjasammossa.

Tähtinen, Tero

Nokialla 11. 12. 1978 syntynyt Tero Tähtinen on julkaissut esikoisteoksenaan esseekokoelman Aurinko laskee Aleksandriassa (Savukeidas 2009). Hyvät arviot saanut teos käsittelee mm. vaellusta, askeesia, undergroundlyriikkaa ja buddhalaisuutta. Edellisvuonna Tähtinen valmistui maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Nykyisin hän pääasiassa kirjoittaa ja kääntää, vaikkei vielä pidäkään niitä ammattina. Vuonna 2014 julkaistiin sekä toinen esseekokoelma Virginian hiukset että Matti Mäkelän kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon pohjautuva Vanha metsuri ja metsähippi.

Kirjoittamisen Tähtinen aloitti ”aika nuorena. Olin yläasteikäisenä mukana bändihommissa ja väänsin pateettis-puberteettisia sanoituksia. Lukiossa törmäsin Dostojevskiin ja… siitä se kai lähti.” Luovan työn lähtökohdikseen hän tunnustaa luonnon ja hiljaisuuden. Hengenheimolaisia on löytynyt laaja-alaisesti Buddhasta H. D. Thoreau’hun, Douglas Couplandista Nanao Sakakiin; Suomesta mm. Paavolainen, Saarikoski, Manner, Pentti Linkola (”silloin kun on tolkuissaan”) sekä esseissäkin käsitelty nokialaisrunoilija J. K. Ihalainen.

Tähtinen mieltää itsensä mieluummin maailmankansalaiseksi kuin pirkanmaalaiseksi, ”mutta aina on kiva tulla reissuiltaan kotiinkin”. Kirjallisuuden ja matkailun lisäksi hän pitää vihreästä teestä, hatha-joogasta, zen-meditaatiosta ja luontopatikoinnista.

TEKSTINÄYTE: ”Istun rantakahvilassa ja katselen avoimien ikkunaluukkujen läpi ulos. Kaikki mitä näen – tuo tuulessa nyökkäilevä palmu, tuo merenpoukama, tuo raajarikkoinen nenäliinakauppias, tuo kolmijalkainen tuoli, tuo kohtaloaan keskellä jalkakäytävää uhmaava torakka – on kytketty maailman järjestelmiin ja siten yhteydessä toisiinsa. Kaikki maailmassa on yhtä ja universaalia verkostoa eikä mikään siinä koskaan ala eikä mikään siinä koskaan pääty. Esineet ja asiat ovat vain tajunnallinen illuusio. (…) Tänään on korkea päivä, hidas ja hiljainen, tänään en tee mitään erityistä. Aamulla kävin lyhyellä kävellä jossakin, haahuilin sinne tänne kaupungin varjoisilla pikkukujilla, en tullut minnekään. Annoin kadunkulmien notkua minussa. Sitten oikaisin jonkin puiston läpi, tulin rautatieasemalle ja se on minulle aina juhlahetki. Lopulta ostin kartan ja tajusin olevani eksyksissä. Nyt tiedän ainakin, minne en ole menossa.” (Aurinko laskee Aleksandriassa)

Tero Tähtinen Kirjasammossa.

Valkama, Marja

Marja Valkama asuu Nokian Siurossa, Siuronkalliolla. Hän kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjoja.

Ideat kirjoihin syntyvät oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Marjan mielestä mikään ei ole niin kummallista kuin oikea elämä. Ei mikään kirja tai leffa pysty kuin vaivoin jäljittelemään elämän omituisuutta. Marja kertoo, että hänellä on aina kirja suunnitteilla. Nimenomaan se kirja, joka saa vedet silmiin naurusta ja kenties itkustakin.

Kirjailijantyössään hän haluaa osata naurattaa muita ihmisiä. ”On ällistyttävän vaikeaa osata naurattaa. Helpompaa on kuvailla jonkun joutuminen liikenneonnettomuuteen kuin se miten järjettömän hauskaa kuutosluokkalaisilla oli koulun discossa”.

Marja Valkaman kirjassa Minä ja mun kaveri (2004) kerrotaan kahdesta kaveruksesta, Henristä ja Jerkusta. Ja vähän myös heidän isistään. Pojat asuvat samassa talossa ja pelaavat tietokonepelejä yhdessä. Eräänä päivänä tapahtuu onnettomuus.

Marja Valkama Kirjasammossa.

Westergård, Raija

Kiikoisissa 20.9.1955 syntynyt Raija Westergård työskentelee vanhustyössä sekä sivutoimisena kirjailija-kustantaja-toimittajana. Hän on julkaissut neljä teosta, joissa kaikissa on (lähi)historiallinen perspektiivi. Vuonna 2003 ilmestyi Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta, joka palkittiin vuoden kiikoislaisena kulttuuritekona. Seuraavan vuoden Pyynikin pihalinnut sisälsi sekä esseitä että novelleja; kolmas teos Jälkeen kahdeksantoista on jälleen novellikokoelma.

2007 Westergård julkaisi oman kustantamonsa Finkerporin kautta romaanin Maria, jota hän pitää tärkeimpänä teoksenaan. Hän kertoo siinä ”tositarinan, jota en dokumenttien puutteessa voinut kirjoittaa toisin. Kansalaissodan naissotilaat ovat tabu, johon ei juuri ole koskettu. Teos on tärkeä minulle myös siksi, että isoäitini serkku oli naissotilas ja kuoli ’keuhkotautiin’ Hämeenlinnan vankileirillä.”

Kirjoittamisen pariin Westergårdin innoitti nippu isoäidille lähetettyjä kirjeitä. ”Niistä avautui minulle uusi maailma, ja aloin tutkia mm. siirtolaisuutta ja kylätappelukulttuuria tarkemmin. Tuskin koskaan kyllästyn menneisyyden tarinoihin, koska sieltä löytyy aina ’uusia’ aineiksia. Toki katselen myös nykypäivää, mutta vetäytyminen omaan sisäiseen maailmaan on kuitenkin yksi luovan työn peruspilari.”

Westergårdille tärkeitä kirjailijoita ovat mm. Väinö Linna, venäläisklassikot Tsehov, Dostojevski, Pasternak ja Tolstoi, ranskalaiset Charles Baudelaire ja Marcel Proust, sekä tietysti hämeenkyröläinen F. E. Sillanpää, jonka nimikkoseuran johtokuntaan Westergård kuuluu. Kirjallisuuden lisäksi hän harrastaa puhallinmusiikkia, mietiskelyä ja luonnossa lenkkeilyä.

TEKSTINÄYTE: ”- Äiti ammuttiin kuin eläin, vanhus sanoo äkkiä tasaisella, rauhallisella, jopa ilmeettömällä äänellä ja kääntyy vaivalloisesti pyörätuolissaan katsomaan minua kiinteästi suoraan silmiin. Tummat silmät porautuvat tietoisuuteeni kuin takan mustat kekäleet talvi-iltana, hiljalleen hiipuvan hiilloksen jälkeen. (…) Marian tummassa katseessa on jotain selittämätöntä, suurta, pysäyttävää. Syytöstäkö?

Ei. Marian olemuksessa ei ole syytöstä. Miksi olisi? Hän ikään kuin vain toteaa tuon kaukaisen tapahtuman, jonka yksityiskohdat hän on halunnut unohtaa ajat sitten, vain unohtaa, koska niin on ollut parempi. Kuulemma. Niin on ollut maan tapa kautta historian.”

(Maria, s. 16. Kustannus Finkerpori 2007)

Raija Westergård Kirjasammossa.