Nokialla erityiset lajit

Kaakkuri (Gavia stellata)

Käheä kaakatus ”ka-ka-ka-ka” kuuluu tarkkaavaisen kulkijan korviin Nokian keskustan taivaalta harvakseltaan keväästä lähtien läpi kesän. Mikäli siristelee silmiään kohti ääntä, voi nähdä siipiväliltään metrin mittaisen terävänokkaisen ohjusmaisen siivekkään pyyhältämässä kohti Pyhäjärveä tai lentämässä päinvastaiseen suuntaan selkävesiltä kohti pesimälampia Kaakkurijärville.

Nokialle ensimmäiset kevätmuuttajat saapuvat talvehtimisalueiltaan useimmiten huhtikuun alussa. Saapumisajankohdan määrää kevään yleinen edistyminen ja jäätilanne, sillä kaakkurit saapuvat vasta, kun selkävesien sulapaikat ovat riittävän suuria. Pyhäjärven Papinselän ja Saviselän sekä Kuloveden suureneviin sulapaikkoihin kerääntyy parhaimmillaan muutamien kymmeniä kaakkureiden hajaparvia. Linnuista osa on täkäläisiä, osa on odottamassa pohjoisempien vesien aukenemista.

Paikallisten kaakkurien lentoliikenne järvenselkien ja pesimäjärvien välillä käynnistyy lähes heti lintujen saavuttua, pitäähän tuttu pesimäpaikka käydä tarkistamassa. Pian alkavat myös kaakkuriparien äänekkäät soidinmenot sekä selkävesillä että pesimäjärvillä. Kun lampien jäät lähtevät, parit alkavat viettää aikaa kotilammella, mutta suuntaavat edelleen säännöllisesti kalastamaan selkävesien paremmille kala-apajille Pyhäjärvelle tai Kulovedelle.

Kaakkuri pesii soistuneiden järvien tai lampien rannoilla ja saarelmissa. Nokian pohjoisosan Kaakkurijärvien Natura-alueen järvet ja lammet muodostavat kaakkurille sopivien erämaisten, luonnontilaisten pienten järvien ja lampien kokonaisuuden. Koko Etelä-Suomessa vastaavista elinympäristöistä on säilynyt alle viidennes ja useimmat alueet ovat erillisiä, yksittäisiä kohteita. Pesivien kaakkurien määrä Nokian Kaakkurijärvien Natura-alueella onkin harvinaisen suuri. Parhaina vuosina alueella on ollut jopa 12 paria yhteensä yhdeksällä eri järvellä tai lammella. Parimäärä on 10–20 prosenttia koko Pirkanmaan kaakkurien pesimäkannasta.

Kaakkuri (Gavia stellata)

Kynäjalava (Ulmus laevis)

Kynäjalava on yksi maamme harvinaisimmista luonnonvaraisena elävistä puulajeista. Kynäjalava levisi maahamme muiden jalojen lehtipuiden tapaan viime jääkauden jälkeisen lämpimän ilmastovaiheen aikana. Nykyään Suomen luonnonvaraisista kynäjalavista valtaosa kasvaa Hämeenlinnasta Nokialle ja Sastamalaan ulottuvalla alueella Vanajaveden, Pyhäjärven ja Kuloveden rantamailla. Nokian parhaat esiintymät ovat Luodon saaressa ja Viholan Peltomaanlahden ympäristössä. Muita edustavia esiintymisalueita on Kulovedellä, Maatialanlahden rannoilla, Nokianvirran varrella sekä Siuronkosken ympäristössä. Kynäjalavien kokonaismäärä Nokialla on yli 100 täysikasvuista yksilöä.

Kynäjalava on vaatelias puu ja varmimmin sen löytää reheviltä ranta-alueilta, joiden pääpuulajit ovat terva- tai harmaaleppä sekä tuomi. Puun esiintyminen kertoo kasvupaikan luontoarvoista, sillä jalava suosii reheviä kasvupaikkoja, joissa eliölajisto on runsas. Nuorena hento-oksainen kynäjalava kasvaa leveälatvukselliseksi, 20 metriä korkeaksi rotevaksi ja muhkurarunkoiseksi puuksi.

Kynäjalavaa on kutsuttu myös nimellä kynnepää, joka on tarkoittanut eläimen niska- ja selkäjännettä. Kynäjalavan jännemäisen vahvaa kuorta on aikoinaan käytetty lujuutta vaativaan sidontaan. Nuoria kynäjalavia uhkasi aikanaan myös käyttö hevosvarustemateriaalina, mistä juontaa puun muut vanhat nimitykset luokki- tai vemmelpuu. Kynäjalavan suurimmat uhat ovat kuitenkin olleet parhaiden elinympäristöjen tuhoutuminen: lehtomaiden raivaus pelloiksi, vesirakentaminen ja rantametsien kuusivaltaistuminen.

Hajuheinä (Cinna latifolia)

Noin metrin mittaiseksi kasvavan hajuheinän raikkaan vihreät lehdet ovat yläpuoleltaan karheita. Nimensä hajuheinä on saanut kasvin tyypillisestä hajusta, mikä on samalla hyvä tuntomerkki: kuivat varren osat tuoksuvat makealta vastaniitetyltä heinältä. Laji kukkii heinä-elokuussa. Kukinto on harsu, 15–25 senttimetrin pituinen nuokkuva kalpeanvihreä röyhy. Useiden monivuotisten heinäkasvien tapaan hajuheinä kasvattaa maavarrestaan vaakasuoria, lyhyen varren päässä olevia rönsyjä. Erityisen mätästävä hajuheinä ei kuitenkaan ole, vaan rönsyistä muodostuneet tuppaat ovat pienehköjä ja löyhiä.

Hajuheinä on Suomessa kaiken kaikkiaan hyvinkin harvinainen, siitä on havaintoja vain alle 150 paikasta. Hajuheinä onkin kasvupaikkansa suhteen melko vaatelias. Se viihtyy varjoisilla mailla, missä pienilmasto on sekä viileä että kostea. Tällaisia elinympäristöjä on esimerkiksi kuusivaltaisten sekametsien louhikkoisten puronvarsilehtojen rannoilla.

Suomen lisäksi hajuheinää esiintyy Euroopassa harvinaisena vain Norjassa, Ruotsissa, Baltian maissa sekä Venäjällä. Kasvi on ilmeisesti aikanaan levinnyt meille idästä päin viimeisimmän jääkauden lopulla. Hajuheinä lieneekin sinnitellyt täällä jäänteenä eli reliktinä vuosisatojen tai vuosituhansien ajan lähes samoilla sijoilla muutamien kymmenien tai satojen yksilöiden erillispopulaatioissa. Rauhoitettu hajuheinä on uhanalaisluokitukseltaan silmälläpidettävä.

Palosirkka (Psophos stridulus)

Useimmilla lienee kokemuksia heinäsirkoista: ensin kuuluu tunnusomaista ääntä ja vaikka kuinka varovasti yrittäisi lähestyä sirisijää, hiipijän palkkana on vain nopea vilaus pitkäkoipisesta loikkijasta, joka vahvojen takajalkojen sinkauttamana häviää ruohojen joukkoon. Sitten toisinaan sirkan havaitsee huolettomasti avomaalla auringossa aivan kuin väijyjää pilkaten. Hiukan sellainen on palosirkkakin. Tosin heinä- ja elokuussa koiraan löytäminen ei ole periaatteessa hankalaa. Lajin näkemiseen elinalueellaan voi riittää, että odottaa, kunnes noin kahden senttimetrin mittaiset koiraat pyrähtävät lentoon.

Palosirkan tunnistaa upean oranssinpunaisista, mustakärkisistä takasiivistä. Toinen hyvä tuntomerkki on lennon aikana kuuluva ääni, joka ei ole sirinää vaan lajityypillistä pärinää, joka muistuttaa pyörän pinnoihin pyykkipojalla viritettyä pahvipäristintä. Ruskeankirjavien etusiipien ja punaisen takasiipiparin avulla palosirkka suristelee muutaman metrin tai kymmenen päähän ja tupsahtaa piiloon. Kasvillisuuden seasta liikkumattoman koirassirkan, 3–4-senttisen naaraan tai aikuisia sirkkoja pienemmän, mutta ulkonäöltään niitä muistuttavan toukan eli nymfin, löytäminen on sen sijaan hankalaa. Lajilla on erinomainen, harmaan tai ruskeanharmaan kirjava suojaväritys, joka on koirailla naaraita tummempi.

Vaikeinta palosirkan havainnoinnissa onkin löytää lajille sopiva elinympäristö, eikä se ole helppoa lajille itselleenkään: Palosirkkaa esiintyy koko Suomessa vain joillakin kymmenillä alueilla. Palosirkka on avointen, paahteisten paikkojen laji. Sen alkuperäisinä elinympäristöinä ovat olleet niukkaravinteiset harjurinteet tai hiekkapohjaiset kedot, joilla on suotuisat lämpö- ja kosteusolosuhteet munien kehittymiselle sekä suojaa ja ravintoa toukille ja aikuisille.

Valitettavasti sopivien paikkojen määrä on maiseman umpeenkasvun ja rakentamisen takia rajusti vähentynyt. Vanhojen asuinsijojen hävitessä palosirkka on joutunut siirtymään muille ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille paikoille kuten ampumaradoille, teiden pientareille tai ratapenkoille. Tällaista alkuperää lienee myös Nokian Kuljun palosirkkaesiintymä.

Lue lisää palosirkasta.