Nokialla erityiset lajit

Kaakkuri (Gavia stellata)

Käheä kaakatus ”ka-ka-ka-ka” kuuluu tarkkaavaisen kulkijan korviin Nokian keskustan taivaalta harvakseltaan keväästä lähtien ja läpi kesän. Mikäli siristelee silmiään kohti äänilähdettä, näkee pituudeltaan reilun puolen metrin ja siipiväliltään metrin mittaisen terävänokkaisen ohjusmaisen siivekkään pyyhältämässä kohti Pyhäjärveä tai lentämässä päinvastaiseen suuntaan selkävesiltä kohti pesimälampia.

Nokialle ensimmäiset kevätmuuttajat saapuvat talvehtimispaikoiltaan useimmiten huhtikuun alussa. Saapumisajankohdan määrä kevään yleinen edistyminen ja jäätilanne, kaakkurit saapuvat vasta kun selkävesien sulapaikat ovat riittävän suuria. Kevään kuluessa Pyhäjärven Papinselän ja Saviselän sekä Kuloveden suureneviin sulapaikkoihin kerääntyy lopulta parhaimmillaan muutamien kymmeniä kaakkureiden hajaparvia. Linnuista osa on täkäläisiä, osa on odottamassa pohjoisempien vesien aukenemista. Täkäläisten kaakkurien lentoliikenne järvenselkien ja pesimäjärvien välillä käynnistyy lähes heti lintujen saavuttua, pitäähän tuttu pesimäpaikka käydä tarkistamassa. Kevään kuluessa alkavat myös kaakkuriparien äänekkäät soidinmenot, joita näkee tai kuulee sekä selkävesillä että pesimäjärvillä. Lampien jäiden lähdön jälkeen parit alkavat viettää osan ajasta kotilammella. Mutta koska selkävesillä on paremmat kala-apajat, käydään säännöllisesti myös Pyhäjärvellä tai Kulovedellä kalassa.

Kaakkurien pesäpaikat ovat soistuneiden järvien tai lampien rannoilla tai saarelmissa. Nokian pohjoisosan Kaakkurijärvien natura-alueen järvet ja lammet muodostavat kaakkurilla sopivien erämaisten, luonnontilaisten pienten järvien ja lampien kokonaisuuden. Koko Etelä-Suomessa vastaavia elinympäristöjä on säilynyt alle 20 % ja useimmat järvistä ja lammista ovat erillisiä, yksittäisiä kohteita. Pesivien kaakkurien määrä Kaakkurijärvien natura -alueella on harvinaisen suuri. Parhaina vuosina alueella on ollut jopa 12 paria yhteensä yhdeksällä eri järvellä tai lammella. Parimäärä on 10 – 20 % koko Pirkanmaan kaakkurien pesimäkannasta.

Kaakkuri (Gavia stellata)

Kynäjalava (Ulmus laevis)

Kynäjalava on yksi maamme harvinaisimmista luonnonvaraisena elävistä puulajeista. Uusi tulokas kynäjalava ei ole: se ─ niin kuin sen sisarlaji vuorijalava sekä muut jalot lehtipuut ─ levisi maahan viime jääkauden jälkeisen lämpimän ilmastovaiheen aikana. Nykyään Suomen luonnonvaraisista kynäjalavista valtaosa kasvaa Hämeenlinnasta Nokialle ja Sastamalaan ulottuvalla alueella Vanajaveden, Pyhäjärven ja Kuloveden rantamailla. Nokian parhaat esiintymät ovat Luodon saaressa ja Viholan Peltomaanlahden ympäristössä. Muita hyviä esiintymispaikkoja on Maatialanlahden rannoilla, Kulovedellä ja Siuronkosken ympäristössä sekä Nokianvirran varrella. Kynäjalavien kokonaismäärä Nokialla on yli 100 täysikasvuista yksilöä.

Kynäjalava on vaatelias puu ja varmimmin sen löytää reheviltä ranta-alueilta, joiden pääpuulajit ovat terva- tai harmaaleppä sekä tuomi. Puun esiintyminen kertoo kasvupaikan luonnonarvoista laajemminkin sillä jalava suosii kasvupaikkoja, joissa eliölajisto on runsas. Kynäjalava on nuorena hento-oksainen. Vanhetessaan se kasvaa leveälatvukselliseksi, 20 m korkeaksi rotevaksi ja muhkurarunkoiseksi puuksi.

Kynäjalavan toinen, vanha nimi on ollut kynnepää. Nimensä puu on saanut eläimen niska- ja selkäjänteen vanhasta nimityksestä kynnepäästä. Kynäjalavan jännemäisen vahvaa kuorta on aikoinaan käytetty lujuutta vaativaan sidontaan. Nuoria kynäjalavia uhkasi aikanaan myös käyttö hevosten valjasmateriaalina, mistä juontaa puun muut vanhat nimitykset luokki- tai vemmelpuu. Kynäjalavan suurimmat uhat ovat kuitenkin olleet parhaiden elinympäristöjen tuhoutuminen: lehtomaiden raivaus pelloiksi, vesirakentaminen ja vesien säännöstelyn aiheuttama rantametsien kuusivaltaistuminen.

Kynäjalava (Ulmus laevis)

Hajuheinä (Cinna latifolia)

Noin metrin mittaisen hajuheinän lehdet ovat yläpuolelta karhean tuntuisia sekä väriltään raikkaan vihreitä. Laji kukkii heinä-elokuussa. Kukinto on harsu, 15-25cm pituinen nuokkuva röyhy, joka on väriltään kalpeanvihreä. Useiden monivuotisten heinäkasvien tapaan hajuheinä kasvattaa maavarrestaan vaakasuoria, lyhyen varren päässä olevia rönsyjä. Erityisen mätästävä hajuheinä ei kuitenkaan ole vaan rönsyistä  muodostuneet tuppaat ovat pienehköjä ja löysiä. Nimensä hajuheinä on saanut kasvin tyypillisestä hajusta, mikä on samalla hyvä tuntomerkki: kuivat varren osat tuoksuvat makealta vastaniitetyltä heinältä.

Hajuheinä on Suomessa kaiken kaikkiaan hyvinkin harvinainen, siitä on havaintoja vain alle 150 paikasta. Hajuheinä on kasvupaikkansa suhteen melko vaatelias. Se viihtyy varjoisilla mailla, missä pienilmasto on sekä viileä että kostea. Tällaisia elinympäristöjä on esimerkiksi kuusivaltaisten sekametsien louhikkoisten puronvarsilehtojen rannoilla. Suomen lisäksi hajuheinää on Euroopassa harvinaisena vain Norjassa, Ruotsissa, Baltian maissa sekä Venäjällä. Kasvi on ilmeisesti aikanaan levinnyt meille idästä päin viimeisimmän jääkauden lopulla. Hajuheinä lienee näin ollen sinnitellyt täällä jäänteenä eli reliktinä vuosisatojen tai vuosituhansien ajan lähes samoilla sijoilla muutamien kymmenien tai satojen yksilöiden erillispopulaatioissa. Rauhoitettu hajuheinä on uhanalaisluokitukseltaan silmällä pidettävä.

Palosirkka (Psophos stridulus)

Useimmilla lienee kokemuksia heinäsirkoista: ensin kuuluu tunnusomaista ääntä ja vaikka kuinka varovasti yrittäisi lähestyä ja löytää sirisijää, hiipijän palkkana on nopea vilaus pitkäkoipisesta loikkijasta, joka vahvojen takajalkojen sinkauttamana häviää takaisin ruohojen joukkoon. Sitten toisinaan sirkan havaitsee huolettomasti kävelemässä avomaan auringossa aivan kuin väijyjää pilkaten. Hiukan sellainen on palosirkkakin. Tosin parhaaseen vuodenaikaan heinä- ja elokuussa koiraan löytäminen ei ole periaatteessa hankalaa: kulje palosirkan elinalueella ja odota, kunnes noin 2 cm mittaiset koiraat pyrähtävät lentoon. Palosirkan tunnistaa upean oranssinpunaisista, mustakärkisistä takasiivistä. Toinen hyvä tuntomerkki on lennon aikana kuuluva ääni, ei sirinä vaan lajityypillinen pärinä, joka muistuttaa lastenpyörän pinnoihin pyykkipojalla viritettyä pahvipäristintä. Neljän siipensä, ruskeankirjavan etu- ja punaisen takasiipiparin, avulla palosirkka suristelee muutaman metrin tai kymmenen päähän. Ja tupsahtaa piiloon. Liikkumattoman koirassirkan, 3-4 cm mittaisten naaraiden tai aikuisia sirkkoja pienempien mutta ulkonäöltään niitä muistuttavien toukkien eli nymfien löytäminen on hankalaa: ruumiin peitteenä on harmaan tai ruskeanharmaan kirjava erinomainen suojaväritys, koirailla naaraita tummempi.

Vaikka palosirkkakoiras on asuinalueellaan näkyvä, ongelma etsijälle ─ ja erityisesti palosirkalle itselleen ─ on löytää sopiva elinympäristö. Palosirkka on avointen, paahteisten paikkojen laji. Sen alkuperäisinä elinympäristöinä maassamme ovat olleet niukkaravinteiset harjurinteet tai hiekkapohjaiset kedot, missä on ollut sekä suotuisat lämpö- ja kosteusolosuhteet munien kehittymiselle että suojaa ja ravintoja toukille ja aikuisille. Valitettavasti sopivien paikkojen määrä on maiseman umpeenkasvun ja esimerkiksi rakentamisen takia vähentynyt. Vanhojen asuinsijojen hävitessä palosirkka on joutunut siirtymään muille ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille paikoille kuten ampumaradoille, teiden pientareilla tai ratapenkoille; tällaista alkuperää lienee myös Nokian Kuljun palosirkkaesiintymä. Palosirkkaa esiintyy Suomessa ainoastaan joillakin kymmenillä alueilla.

Lue lisää palosirkasta.