Nokialaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita
 |
Satu Reinikainen
Olen Satu Kristiina Reinikainen. Syntynyt juhannuksen aikaan v.1972 Kovalan taloon, Jämsänkosken Koskenpäälle. Sieltä olen sittemmin kulkeutunut monien paikkakuntien kautta Nokialle.
Nokialainen minusta tuli v. 2005 palatessamme Saksan Münchenistä Suomeen. Viholaan noussutta kotiamme asustavat itseni lisäksi rakkaani Kimmo, sekä lapsemme Sara ja Samu. Lemmikkieläimiä meillä ei ole, ellei sellaisiksi lasketa pölyisiä villakoiria sänkyjen alla ja kiusallisia banaanikärpäsiä, jotka yrittävät syksyisin vallata keittiön.
Kirjahyllyssäni on monien muiden kirjojen lomassa nk. vauvakirja, johon äitini on kirjoittanut muistoja ja sattumuksia lapsuuteni vuosilta. Eräältä kirjan sivulta löytyy otsikko, ”Osaan minä itsekin sadun…” Jatko on äidin käsialaa: ”…totta kai, kun minä itse olen Satu.” Tämän jälkeen kirjaan on kirjoitettu muistiin ensimmäinen kertomani satu. Se kuuluu näin: ”Pieni tyttö meni metsään marjoja poimimaan. Karhu tuli vastaan ja sanoi: ”Möö, möö!” Olen kertonut sen 2-vuotiaana. Minusta se on hieno satu!
Pienestä asti olen ollut kova puhumaan ja pitänyt niin tarinoiden lukemisesta kuin kertomisestakin. Opittuani ekaluokkalaisena lukemaan kuljin kaikkialle kirja kädessä. Äidin pyytäessä hakemaan perunoita kellarista, menin sinnekin kirjaa lukien. Usein jouduin palaamaan ilman perunoita, kun en enää perunalaarin äärellä muistanut montako pottua oli pitänyt tuoda.
Tarinoiden kertominen ja kirjoittaminen on hauskaa. Kirjoitan pitkiä ja lyhyitä tarinoita. Hauskoja, hassuja, iloisia, surullisia ja välillä jännittäviäkin. Ensimmäinen tarina, josta tuli ihan oikea kirja on Tiipatta, Jaakon kaveri. Kirja ilmestyi Mäkelän kustantamana syksyllä 2004. Se on kertomus Jaakko pojasta ja Jaakon mielikuvituskaverista Tiipatasta, joka on Jaakon paras ystävä. Ongelma on, että äiti ja isä eivät näe Tiipattaa ja unohtavat välillä koko kaverin olemassaolon. Tiipatta ja Jaakko kokevat monenlaisia seikkailuja, jotka jatkuvat kirjoissa Tiipatta ja reppuretki (Mäkelä, 2005) sekä Tiipatta ja Herneprinsessa (Mäkelä, 2006). Tiipatta kirjat on kuvittanut Martti Sirola.
Ulkomailla asumisen, sinne lähtemisen sekä Suomeen palaamisen tunnelmista on syntynyt tarinakirja Veikko-vaarin antiloopit (Kansanvalistusseura, 2005). Veikko-vaarin antiloopit kertoo lasten omista tuntemuksista ja kokemuksista. Kirjaa ovat olleet kanssani tekemässä Minna Inovaara ja Ilona Tikka. Kirjan on kuvittanut Jenni Noponen. Veikko-vaarin antilooppeihin olemme Minnan kanssa tehneet myös tehtäviä, jotka löytyvät Kansanvalistusseuran ylläpitämän Kotiperuskoulun sivuilta: http://www.kotiperuskoulu.fi/Veikko_vaari.html
Veikko-vaarin matkassa monet lapset ovat päässeet myös kanssani kirjaseikkailuun. Tunnin pituinen seikkailu vie mennessään moneen maahan ja tutustuttaa seikkailijat ennestään tuntemattomien kulttuurien kummallisuuksiin. Erilaisuus voi olla tosi kiva juttu, vaikka sen kohtaaminen aluksi hiukan arastuttaisikin.
Ajattelen, että tarinoita voi kirjoittaa oikeastaan ihan mistä ja missä vain. Jos ei ole mukana kynää ja paperia, niin päässään voi suunnitella tarinaa eteenpäin. Minulla on tosin kamalan huono muisti ja kun sitten saan paperia ja kynän käsiini en useinkaan enää muista millaisen tarinan olinkaan keksinyt. Yritänkin pitää aina pientä muistikirjaa mukanani. Sinne kertyy monenlaisia tekstin pätkiä, joista osa päätyy kirjoitettuihin tarinoihin ja toiset jäävät pienen kirjani sivuille. Kuten tämä, joka syntyi kerran metroa odottaessa, kun näin hiiren vilistävän raiteiden välissä:
Kuka asuu metron alla?
Kivien kolossa, raiteiden välissä,
pimeässä tunnelissa, valoisalla asemalla.
Ei ole vaaraa kissasta täällä,
kissat kun asuu maan päällä.
Silti on hiiren elämä hurjaa,
junan pakoon juoksu kurjaa!
- Satu, 2006 -
Riemukkaita lukuhetkiä ja seikkailuretkiä kirjojen parissa toivottaa sinulle,
Satu
Kirjailijan teokset
Tiipatta ja Herneprinsessa, 2006
Veikko-vaarin antiloopit, 2005
Tiipatta ja reppuretki, 2005
Tiipatta, Jaakon kaveri, 2004
 |
Marja Valkama
Kuka olet ja missä päin Nokiaa asut?
Olen ihminen, jota naurattaa omituiset hassut sattumukset ja erilaisten tilanteiden komiikka. Ei mikään ole niin kivaa kuin olla tikahtumaisillaan nauruun. Lapsena oli ihanaa löytää kirjaston hyllystä jonkun kirjailijan kirjoja, jotka naurattivat. Aloin 7-vuotiaana käydä kirjastossa ja tuli ihan hiki ilosta, jos hyllystä löytyi lempikirjailijan kirja, jota en vielä ollut lukenut.
Haluaisin itse kirjailijantyössäni osata naurattaa muita ihmisiä. On ällistyttävän vaikeaa osata naurattaa. Helpompaa on kuvailla jonkun joutuminen liikenneonnettomuuteen kuin se miten järjettömän hauskaa kuutosluokkalaisilla oli koulun discossa.
Kirjoihini ideat syntyvät oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Mikään ei ole niin kummallista kuin oikea elämä. Ei mikään kirja tai leffa pysty kuin vaivoin jäljittelemään elämän omituisuutta. Yritän kuitenkin.
Aina minulla on kirja suunnitteilla. Nimenomaan se kirja, joka saa vedet silmiin naurusta ja kenties itkustakin.
Asun Nokian Siurossa, Siuronkalliolla. Kosken kohina kuulaana kesäiltana kantautuu pihaan ja se tuntuu hyvältä. Minulla on neljä koiraa, Doris, Jane, Hildur ja Kössi. Chihuahua Doris muutti pois kotoa vähän aikaa sitten. En ollut koskaan ennen kuullut koirasta, joka muuttaa pois kotoa. Mutta Jane puri Dorista ja Doris muutti ex-anopilleni. Ex-anoppi syöttää Dorikselle lihapullia lusikalla. Ehkä se höpsönakkuli teki oikean päätöksen.
Kirjailijan teokset
Arvi lukee uutiset, 2008
Minä ja mun kaveri, 2004
Andy, 1998
Topi ja Lilli, 1991
Tiikeri-Topi, 1990